Kolme viikkoa ilman Unnaa

Huomenna tulee kolme viikkoa Unnan kuolemasta. Suru on edelleen läsnä ja ajoittain tulee itku, mutta päällimmäisenä tunteena on silti edelleen jonkinlainen huojennus ja helpotus siitä, miten pitkän ja hyvän elämän Unna sai elää, sekä miten hallitusti se mun niin pitkään pelkäämä loppu sitten lopulta tapahtui. Kun on jo pidempään ollut vähän huolissaan rakkaasta vanhuskoirasta, ja pyöritellyt mielessä sitä miten ja milloin se kamala päätös täytyy tehdä, niin surun rinnalla tuntuu selkeästi myös jotain keveyttä. Mun ei tarvitse olla enää huolissaan, Unnalla on nyt kaikki hyvin. Meidän vain täytyy tehdä sitä luopumista ja surutyötä. Ajoittain tulee itku ja kuvia tai videoita en halua katsella, jollain tavalla sitä vähän tässä arjen keskellä vältteleekin ajattelemasta Unnaa –  sen poismeno tuntuu vieläkin vähän epätodelliselta. Sain muutama päivä sitten purettua kamerasta ne viimeiset Unnasta otetut kuvat. Otin ne 10.10. kun mulla oli synttärit, ja ulkona ihana aurinkoinen syyssää. Olen jo pidempään aina kuvia ottaessa ajatellut, että nämä voi olla ne viimeiset. Nyt ne sitten oli ne. Kuvat ovat tässä ohessa kuvituskuvina.

Nyyti ja Ness on alkanut leikkimään tosi paljon enemmän kuin aiemmin. Ennen leikkiminen oli niillä aika satunnaista, mutta Unnan poismenon jälkeen ne on lähes joka aamu painineet yhdessä, hammastelevat toisiaan lattialla maaten. En tiedä mistä se johtuu, kaveri kertoi että sen kolmen huskynartun laumassa kävi sama juttu, kun vanhin husky kuoli. Ehkä nekin surevat jollain omalla tavallaan? Me ollaan vältelty bortsuille mainitsemasta Unnaa. Unnan ollessa elossa ne osasivat pyynnöstä näyttää missä Unna on, ja tiesivät tietysti sen nimen. Ne näkivät Unnan kuolleena eläinlääkärissä, ja niille kerrottiin että Unna jää sinne. Nyyti veti aikamoiset sijaistoimintovenyttelyt useaan otteeseen ko. tilanteessa, Ness alkoi liehakoida meitä vähän levottomasti, kun oli nuuskinut Unnaa. Kun Unnan tuhkat tulivat, annoin niiden nuuhkia rasiaa ja sanoin Unnan nimen. Niiden reaktio oli sydäntä särkevä; ne hyppäsivät molemmat yhtäaikaa nuolemaan mun kasvoja niin raivoisasti, että kaaduin istualtani selälleen lattialle.

Nyt on pyhäinpäivän yö. Käytiin illalla hautausmaalla viemässä kynttilöitä haudoille, ja tietysti Unnankin muistolle sytytettiin oma kynttilä yleiselle muistopaikalle. Voi mun pikkuinen, ikävä on varmaan vielä pitkään. Ja kiitollisuus siitä, että Unna oli mun hieno koirani. Välillä myös vähän haastavakin, mutta kaikkinensa niin itsevarma, omilla jaloillaan seisova rautarouva.

Sitten vielä se ihan viimeinen kuva. Viimeinen yhteinen pieni kävely ahdistavista eläinlääkärin tiloista, hetki yhdessä syysauringossa ja merituulen tuomat kivat tuoksut. Viimeinen kaunis yhteinen muisto. Kiitos vielä Unna, kiitos kun olit mun.

 

Unna on poissa

Meidän niin tärkeä Unna nukkui pois toissapäivänä.
Syyskuun lopussa käytiin lääkärissä perustsekkauksessa ja uusimassa kipulääkekuuri. Muutama päivä ajan varaamisen jälkeen Unna alkoi yskimään, jolloin tietysti ajattelin että sillä on kennelyskä. Eläinlääkärissä ei tällöin löytynyt mitään huolestuttavaa. Kun yskä paheni muutamassa päivässä, syötiin antibioottikuuri mahdollisen infektion vuoksi. Kun ab-kuuri loppui ja yskä oli silti jatkunut melko samanlaisena kolmatta viikkoa, me päätettiin Bobin kanssa että viedään se keuhkoröntgeniin. Tällöin jo puhuttiin keskenämme että sieltä voi löytyä mitä tahansa, ja että katsotaan jatkoa sitten vähän sen perusteella.

Mulla oli maanantaina 15.10. vapaapäivä, ja päätin että yritän saada samalle päivälle jostain ajan varattua. Unnan vointi ei onneksi ollut mitenkään huonontunut, vaan pysynyt melko samanlaisena. Iltaisin se vaikutti usein vähän levottomalta kipulääkityksestä huolimatta; vaihteli makuupaikkaa, läähätteli ja yski. Keuhkoröntgenissä näkyikin sitten se mitä oltiin pelätty ja epäilty; keuhkot olivat täynnä ”jotain”, mahdollisesti etäpesäkkeitä. Niitä oli sen verran tiuhaan, että thoraxkuvassa sydän ei meinannut erottua massan alta. Soitin Bobille ja pyysin sitä tulemaan paikalle. Me oltiin monesti viimeisen vuoden aikana puhuttu Unnasta ja vääjäämättä lähestyvästä eron hetkestä, ja oltiin molemmat sitä mieltä että on parempi päästä ajoissa pois, kuin miettiä että onko toisella kaikki hyvin. Ennuste oli lohduton, joten tehtiin yhdessä päätös että Unna saa lähteä heti. Käytiin vielä pieni kävely Herttoniemenrannan kalliolle merta katselemaan ja hyvästeltiin. Eläinlääkäri ehdotti vielä että halutessamme olisimme voineet viedä Unnan vielä joiksikin päiviksi kotiin, mutta kumpikaan meistä ei olisi pystynyt lähtemään kotiin tekemään yhdessä niitä kaikkia pieniä päivittäisi rutiineja tiedostaen että ne ovat niitä ”viimeisiä kertoja”. Oli parempi että Unnan lähtö tuli nyt hieman yllättäen, se nukahti rauhallisesti syliini eläinklinikan lattialla. Nyyti ja Ness pääsivät myös vielä lopuksi, kun kaikki oli ohi, nuuskimaan poisnukkunutta.

 

Tämä päivitys on vaikein ikinä. Kamerasta löytyy vielä kuvia viime viikolta, saa nähdä milloin pystyn ne sieltä katsomaan. Kotona on monia pieniä asioita jotka muistuttavat Unnasta, ja itku tulee helposti. En muistanut miten raastavalta ero ystävästä ja perheenjäsenestä lähes 15 vuoden ajalta tuntuu. Talo tuntuu niin tyhjältä, kun pieni harmaa mummokoira ei taaperra siellä.

Kiitos Unna, olet rakas.

Hyvä tyttö, saa mennä! Nyt olet vapaa.

TK1 Taivaannastan Diidalogus 26.01.2004 – 15.10.2018

Unna 14 vuotta

Meidän maailman söötein Unna täytti perjantaina 14 vuotta! Saavutus sinänsä, kun Unnan elämän aikana on ollut aika monta hetkeä, kun olen ollut aika varma että loppu häämöttää. Kovin monen koiran saldona ei varmaan ole muun muassa kahdesti auton alle jäämistä, joiden lisäksi ollaan sairasteltu enemmän ja vähemmän vakavia juttuja. Mutta nyt kuitenkin saatiin juhlistaa vielä 14:sta syntymäpäivä yhdessä. Tällä hetkellä mummokoira vaikuttaa sen verran pirtsakalta, että uskaltaisi ehkä toivoa sitä viidettätoistakin. Onnea rakas Unna! Unnan siskot Tiitu ja Riddu on myös vielä elossa ja täysissä voimissa, kaksi veljistä on jo pilviporoja paimentamassa.

Synttäripäivää juhlistettiin metsälenkillä ja kauneusunilla. Mä jaksan edelleen olla tosi iloinen siitä, miten hyvin Unnan vointi on kohentunut siitä syksyn alamäestä. Unna on nyt ihan kuin eri koira, kun miettii miten surkean apaattinen ja huonosti liikkuva se silloin oli, kipulääkityksestä huolimatta. Nyt se on pirteä ja iloinen. Nyt kun olen taas saanut Ojankoon hallikortin, on Unnakin päässyt aina Nyytin tai Nessin treenin ajaksi leikkimään ”robotti-imuria”, eli syömään treenikentältä kaikki sinne tekonurmen joukkoon pudonneet namit. Se on siitä selkeästi ihan mahtava homma, lähtee nenä maassa skannaamaan mattoja läpi heti kun sen vapauttaa halliin. Ja siitä saa aika oivaa häiriötäkin Nessille, Nyytiä nyt ei sinänsä hetkauta mikään muu kentällä tapahtuva asia. Unnaa ei ihme kyllä kiinnosta yhtään minä ja mun treeni bortsujen kanssa, ehkä se on itsekin sitä mieltä että eläkkeellä on ihan mukava olla!

Viime päivityksessä mä näköjään haikailin lumen perään. Sitäpä sitten alkoikin tulla ihan kunnolla heti seuraavana päivänä. Viikon ajan oli aivan ihana luminen pakkassää, mutta yhden vuorokauden vesisade kirjaimellisesti vesitti talven, ja nyt maat on taas melko paljaana. Tylsää.

Nessin kanssa on treenit mennyt nyt tosi kivasti. Kunpa olisin päässyt kunnon pohjalla treenaamaan jo aiemmin talvella, ollaan päästy etenemään kyllä tosi monessa jutussa nyt. Seuraamiseen sain tosi hyvät vinkit Heidiltä pentupäivillä, kun Ness oli valahtanut vähän liian eteen. Ollaan tehty simppelisti nyt paljon pysähdyksiä, ja se on vastannut treeniin tosi hyvin. Vauhtiliikkeitä on myös tehty paljon; ohjattu, kiertonouto ja luoksetulon stopit on edennyt kivasti. Aloitin nyt myös opettamaan samanlaista takaakiertoa luoksetulon loppuun kuin Nyytilläkin on,  saa nähdä saanko siitä Nessille yhtä kivaa. Mutta on ollut kyllä tosi kiva treenata!

Nessillä ärtyi nyt taas muutama päivä sitten iho silmien ympäriltä… tänään suunnataan sitten takaisin dermatologille. Edellisestä Cytopoint-injektiosta on nyt reilu kuukausi, ja sen vaikutus kestää ilmeisesti just kuukauden. Eilenkin heräsin aamulla siihen, kun se rapsuttelee ja hieroo naamaansa makuuhuoneen mattoon. Voi rassua, tää taitaa nyt olla kyllä sitkeä ja kurja vaiva. Viime kerralla oli puhetta mahdollisesta siedätyshoidosta, täytyy miettiä jos sen aloittaisi.

 

Syksy ja sadekelit

Voihan syksy! Nyt se tuli kaikessa ankeudessaan. Alkusyksy on ihan mun lempparivuodenaikoja, mutta nyt kun on satanut kohta kaksi viikkoa putkeen, niin alkaa vähän kypsyttämään. Märkää, kuraista ja pimeäkin hiipii jo puoli seitsemäksi. Vettä on tullut niin paljon, että täällä tulvii jo pellot ja tiet. Tassuja saa pestä monesti päivässä, onneksi bortsuilla on tosi helppo karva, siitä irtoaa lika helposti ja turkki kuivuu nopeasti. Unna on nyt vanhentunut. Mä epäilen että sen takajalassa oleva kasvain on vain jäävuoren huippu, niitä on varmasti muuallakin. En ole edes yrittänyt nyt enää ottaa sitä lenkeille mukaan, käydään kaksistaan köpöttelemässä postilaatikolle ja vähän nuuskutellaaan tuulia.

Muuten yritän edelleen pitää Unnan ”arjessa mukana” eli se pääsee mukaan kauppareissuille ja treeneihin – varsinkin lyhyemmät lämmittelylenkit ennen treenejä on Unnalle just sopivia. Nyt säiden viilentyessä ei ehkä viitsi palelluttaa mummelia autossa turhaan, mutta pääasia että se pääsee mukaan muiden kanssa aina välillä. Onneksi Unna ei ole yhtään kivuliaan oloinen, vaan töpöttelee menemään kotona ihan hyväntuulisena.

Mutta kyllä sen jotenkin tietää ja tuntee jossain syvällä, että ei meillä ole enää kauheasti yhteistä aikaa. Tää on se kamalin puoli noiden pienten eläinystävien kanssa elämisessä. Nytkin olen sateiset viikot odottanut hetken poutaa, että pääsee ottamaan valokuvia muistoksi. Kun ikinä ei tiedä mitkä on sitten ne viimeiset. Tosin nyt kun mä näin pahaenteisesti tässä manailen, niin voihan se olla että Unna köpöttelee meidän kanssa vielä pidempään kun arvaankaan.

 

Unna lääkärissä

Unna on ollut lähiviikkoina vähän vaisu, eikä oikein ole halunnut lenkkeillä. Oire on tullut ehkä vähän vaivihkaa, ja kun joinain päivinä se on ollut ihan pirtsakkana niin mä olen ajatellut että kaikki on kuitenkin varmaan ihan ok. Viime viikolla yhdellä aamulenkillä se oli suorastaan haluton kävelemään, joten varasin sille eläinlääkärille ajan. Aloin jo maalailemaan mielessäni kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita lähinnä borrelioosin suhteen. Kävin nyt ekaa kertaa kunnallisella eläinlääkärillä, ja kokemus oli varsin hyvä. Tilat olivat ihan uudet ja siistit, aikataulu piti ja tunnelma oli mukavan kiireetön. Unnan vaiva otettiin tosissaan ja anamneesia selviteltiin pitkän kaavan mukaan. Lopulta perustutkimusten jälkeen lääkäri päätyi ottamaan liudan verikokeita, kohtu ultrattiin ja rakosta punktoitiin vielä mun tuoman pissanäytteen lisäksi varmuuden vuoksi toinenkin näyte. Kaikki tutkimustulokset oli onneksi kunnossa ja Unna sai paljon kehuja hyvästä kunnostaan ja ikäistään nuoremmasta olemuksesta. Ainoa oire mikä saatiin esiin, oli aristus lanneselän kohdalta. Unna on varmaan todennäköisesti liukastunut tms, ja päässyt venäyttämään selkäänsä. Hoitona on nyt viikon Rimadyl-kuuri ja kevennetty liikunta. Huojentavaa, että mitään vakavaa ei löytynyt. Tai voihan tuo selkäkipukin sinänsä olla kurja juttu, jos kipulääke ei auta ja vaisu fiilis jatkuu. Mutta toisaalta eipä 14 ikävuotta lähestyvän koiran tarvitse olla enää ns. lenkkikunnossa.

Täytyy nyt opetella kovettamaan itsensä, kun musta tuntuu niin kurjalta jättää Unna kotiin kun lähden Nyytin ja Nessin kanssa ulos. Unna on kuitenkin aina innoissaan pyörimässä jaloissa kun haluaisi mukaan. Omaatuntoani hyvitellessäni olen yleensä antanut sille jonkun herkun jos se ei pääse mukaan, eli tätä menoa mulla on varmaan fitnessmummon sijaan kohta paksukais-Unna… Jos käyn treenaamassa, niin Unna on päässyt mukaan lämmittelylenkille, ja saa sitten odotella autossa pidemmän jäähdyttelylenkin ajan. On onni että Unna on tähän saakka ollut niin hyväkuntoinen vanhus, ja pystynyt lenkkeilemään kaikki samat lenkit kuin nuo nuoremmatkin. Mutta nyt pääasia on että sillä on kivuton, hyvä olo ja elämässä virikkeitä ja seuraa.

Unnan kesälook

 

Nyt ei mummoa hikoiluta! Ansu kävi sunnuntaina meillä ajelemassa Unnan turkin pois. Nyt edeltävästi kahtena päivänä on lämpötila kivunnut jo kahteenkymmeneen, ja ero lenkeillä jaksamisessa on kyllä valtava! Turkin kanssa jo +15 asteessakin reilun tunnin lenkeillä loppuvaiheessa on Unnalla alkanut olla askel aika raskasta ja se on jäänyt helposti jälkeen, eikä ole enää halunnut ravata. Turkin ajelun jälkeen se porskuttaa ihan pirteänä edellä. Eihän tuo look ole mitenkään rodunomainen tai kaunis, mutta pakko laittaa vanhuksen hyvinvointi omien ulkonäkömieltymysten edelle.

Oli kiva huomata, että karvan alta paljastui ikään nähden ihan hyvinvoivan näköinen kroppa! Selkälinja on pysynyt ja kokonaisuus on yllättävänkin jäntevä, vaikka lihakset on kyllä jo aika kuihtuneet. Onneksi se ei ole päässyt ikinä ylipainoiseksi ja sitä on aina liikutettu riittävästi. Ylimääräistä nahkaa sillä on kyllä ollut aina, se on varmaan saanut syntyessään pari numeroa liian ison nahan!

Tää alkukesän vihreys on niin huumaavaa! Kuvat on otettu eilen aamulla, kun lähdin yövuoron jälkeen aamukävelylle. Aurinkoisina päivinä tuntuu välillä kurjalta, kun koko kaunis päivä menee nukkuessa, mutta täytyy toivoa että sää jatkuisi yhtä kivana.

Käytin koirat eilen illalla uimassa ja pakko myöntyä siihen, että Nyytiä ei voi kyllä uittaa enää ollenkaan. Viime kesänä annoin sen lähinnä vain kastautua, nyt se sai uida muutaman minuutin ajan. Lopputulos oli 1,5 km kestänyt vammakävely! Heti uinnin jälkeen takaraajat olivat jäykät, ja hetken kävelyn jälkeen se alkoi pompottelemaan molempia takatassuja vuorotellen. Tosi kurjaa, mutta ei kyllä mikään yllättävä lopputulos, kun oireilu aikoinaan alkoi nimenomaan uimisen yhteydessä. Kyllä mä taas koko loppulenkin ajan soimasin itseäni siitä, että oli pakko olevinaan kokeilla että pystyisikö Nyyti uimaan edes vähän. Eipä näköjään pystynyt. Muuten Nyyti on nyt ollut 1,5 kk lähes täysin oireeton, ja viikko sitten fyssarilla selästä ei löytynyt mitään huomautettavaa.

 

 

Fyssarilla Nessillä sen sijaan oli taas vähän tokojumeja, täytyy muistaa nyt tehdä vastataivutuksia. Kiertoja olen yrittänyt tehdä molempiin suuntiin, mutta perusasennon aiheuttamat oikean kyljen kireydet saisi kyllä helposti vähennettyä kun tekisi tasapainoisesti toisellakin puolella.

 

SM:istä jäi kauhea hinku päästä uudestaan pian kisaamaan, mutta täytyy malttaa nyt rauhassa tehdä AVO kuntoon. Siellä on niin paljon asioita, jotka täytyy opettaa kunnolla ja jotka ovat tärkeitä pohjia ylemmissä luokissa. SM:ien jälkeen ollaan nyt paneuduttu ruutuun, liikkeestä seisomiseen, vauhdista pysähtymiseen (eli ruudun stoppiin), kiertoon ja noudon palasiin. Tajusin just, että noutokapulan heittämistä ei ole enää EVL:ssä ollenkaan, kun hyppynouto jäi pois. Mutta ne kapulan luovutukset on jostain syystä ollut Nessille vaikeita, ja haluan että lopputulos on hyvä, eli täytyy kyllä paneutua taas asiaan.

Viimeistä työyötä viedään, enää muutama tunti ja pääsee taas kesäaamuun maaseudulle kävelemään – ja tietysti nukkumaan! Ihan huippua!

Ensi kertaan!

Unna 13 vuotta!

21012017-091

Unna täytti toissapäivänä 13 vuotta! Onnea meidän rakas mummokoira! Kaksi viikkoa sitten eläinlääkäriin kiitäessämme ehdin jo ajattelemaan, että nyt jäi nämä synttärit juhlimatta. Mutta onneksi toisin kävi! Unna on taas ollut normaali oma itsensä. Antibioottikuuri jatkuu kyllä vielä kaksi viikkoa, mutta ainakin nyt näyttää oikein hyvältä.

Synttäreitä juhlistettiin Viikissä lenkillä Dollan ja bortsujen kanssa, paras synttärilahja oli ainakin Unnan mielestä kun bongasimme Viikin ”maskotit” eli viisi peuraa, jotka ovat nyt majailleet siellä muutaman vuoden. Illalla Unna tarjosi kavereille kierroksen herkkukanapateeta:

img_3614

Anna-Leena oli kaivanut arkistoistaan ihania vanhoja kuvia vuodelta 2008 Unnan tokotreeneistä, kiitos paljon! Vanhoista kuvista innostuneena kaivoin laatikon pohjalta ulkoisen kovalevyn, josta ajattelin ryhtyä penkomaan arkistojen aarteita – ehkä sieltä löytyy jotain hauskaa tännekin!

img_3618 img_3619 img_3620 img_3621 img_3622 img_3623
Minä ja edesmenneet Unnan Arvi-veli ja Pessi-isä <3 (Kuvat (c) Anna-Leena Väätänen)