Meidän pikku-Nestori täyttää sunnuntaina jo 15 viikkoa. On se kyllä niin mainio tyyppi ja on jo tärkeä osa meidän perhettä. Se on melko kiltin oloinen ja tää pikkupentuaika on mennyt yllättävän vaivattomasti. Yksinolot on ollut pikkuisen haastavia kun pikkuneiti päätti mm. opetella lukemaan ja pyöristää vähän meidän seinien kulmia, mutta hyvin pelkistetysti sisustetussa (siellä ei ole _mitään_ muuta kuin peti ja leluja) huoneessaan se ei ole ainakaan vielä päättänyt raadella seiniä rikki. Tosin meidän koirien ei mun yövuoropainotteisen kolmivuorotyön vuoksi tarvitse olla hurjan paljoa yksin, mutta täytyy se yksinolo kuitenkin oppia. Nyytin selän vuoksi noita täytyy myös meidän kotona ollessa jonkin verran lajitella eri porttien taakse, ettei ne pääse huomaamatta riehumaan.

Tokojuttuja ollaan käyty tekemässä hallilla 2-4 kertaa viikossa, lisäksi pikkupiiperryksiä kotona. Tällä viikolla päästiin myös avaamaan ulkokenttäkausi! Olipas ihana päästä pehmeälle hiekalle ilta-auringon paisteeseen. Ness on tosi koominen kun se hiffaa että nostan sen autosta hallin pihaan. Se kipittää suoraan ovelle ja liimaantuu siihen kiinni kuin jokin gekko takajaloillaan seisten. Täytyy alkaa vähän muistuttelemaan sille, että se tarvii myös mut siihen treenaamiseen mukaan. Nessin treenirepertuaari nyt ei ole vielä kovin laaja; ollaan tehty sivulletuloja, luoksetuloja jos mulla on ollut apukäsiä pitämässä sitä kiinni, vauhtinoutoja (kapulamotivaatio alkaa olla kohdillaan…), istumista ja maahanmenoa, merkin kiertoa (Ness on tosi hanakka menemään myötäpäivään) ja tällä viikolla ollaan tehty muutamana päivänä vähän seuraamisen alkeita. Pääpaino on kuitenkin siinä että treenaaminen on kivaa ja aktiivisuuden tarjoaminen kannattaa, eli me leikitään paljon. Oli ihana leikittää sitä nyt hiekkapohjalla, tyyppi tuppaa vähän luisumaan hallin matolla.

Ness ja eka ulkokenttätreeni

Ja voi miten mun sydän edelleen meinaa särkyä, kun Nyytin kanssa ei voi vielä treenata. Se nauttisi siitä niiiiin paljon! Mulla tulee ihan petturifiilis, kun vaivihkaa kerään kotona treenikamat ja nappaan vain pennun mukaani. Nyyti pääsi viime viikonloppuna käymään ekaa kertaa moneen kuukauteen Ojangossa. Kaikki kolme koiraa oli Anna-Leenalla hoidossa ja kävin aamulla hakemassa ne ja lähdin suoraan Ojankoon katsomaan kauden vikoja karsintoja. Nyytin ilme oli niin hauska, kun se huomasi mihin me tultiin. Hallissa se moikkaili ihmisiä ihan rennosti, kunnes se kuuli ekat käskytykset – sen ilme muuttui ihan täysin ja se näytti siltä, että ”hitto, nää käskyt ja tää tokojuttu on edelleen olemassa!” Voi mun pieni, kyllä me vielä jossain vaiheessa päästään takaisin kentille!

Mun bordercolliet <3

Unnan vointi on kohtalainen. Se on parempi mitä se oli edellisen päivityksen aikaan, mutta kyllä se borrelioosi taitaa nyt muhia siellä vahvempana kuin viimeksi. Niin surullista. Voimakas ontuminen on vähentynyt, mutta edelleen ajoittain liikkuminen on sellaista vähän epämääräisen epäpuhdasta. Tuntuu että lenkkeily noiden aikuisten kanssa on vain yhtä liikkeiden kyttäämistä! Välillä iltaisin Unna edelleen läähättelee, jolloin ollaan annettu sille Rimadylia. Tuntuu että Unna on vanhentunut nyt alkuvuonna ihan hirveän paljon, se on hidastunut jotenkin koko koira kaikissa toimissaan. Ajoittain se väläyttelee omaa pirteää itseään, esimerkiksi tänään se riehaantui ihan täysin kun tultiin metsästä latupohjalle, jossa oli sohjoista lunta. Se ensimmäistä kertaa ikinä pyysi Nessiä leikkimään (se saattoi olla myös vahinko! ;) ja hepuloi hetken aikaa ihan täysillä edes takaisin korvat lintassa juosten. Jotenkin mua vähän pelottaa mitä meillä on edessä, Unna ei kuitenkaan ole vielä mikään ikäloppu. :(

No ei pidä nyt vaipua epätoivoon ja luovuttamisfiilikseen borrelioosin suhteen, ollaan me siitä kerran aiemminkin jo selvitty. Mä niin odotan kevättä, liukkauden loppumista ja metsien kuivumista. Olen koko talven haaveillut siitä, miten pääsen kunnon metsälenkeille kolmen terveen koirani kanssa. Se hetki, kun Nyytin saa päästää vapaaksi lenkillä ja antaa sille luvan juosta! Ja että pikku-Ness alkaa olla sen ikäinen että sitäkin voi lenkittää kunnolla ja että Unnan borrelioosioireet lievenevät ja sekin nauttisi taas liikkumisesta kuten ennen. Nyt kun on elänyt tän sairastupajengin kanssa, niin osaa kyllä ihan eri tavalla arvostaa koirien terveyttä. Just juttelin Ojangossa muutaman tutun kanssa siitä, että onko mulla ikävä kisaamista ja treenaamista. On kyllä, mutta ihan eniten sitä normaalin huoletonta arkea, jossa ei tarvitse koko ajan pelätä oireita ja saisi vain nauttia omien koirien seurasta täysin huoletta.

Mä olin tässä just kunnon flunssassa muutaman päivän, mutta onneksi mulla oli näin suloisia pieniä ”lähihoitajia”:

Lähihoitajilla on myös samanlainen look, tässä jo joidenkin viikkojen takaa kevätmuotia Nessin ja Nyytin esittelemänä:

Tässä vielä vajaa kahden viikon takaa muutamia kuvia Nessistä. Nyytin pentuaikana mun edellinen kamera alkoi vedellä viimeisiään ja mua niin harmittaa  että Nyytistä on vähän pentukuvia. Olen todella ottanut vahingon takaisin nyt tämän pennun kanssa!

Ensi viikonloppuna meillä onkin ekat pentutreffit edessä, ihanaa päästä näkemään sisaruksia ja serkkuja, joiden kanssa treenataan samalla. Huippua!