FI TVA Tending Catlike ”Ness” 20.12.2015 – 2.11.2023
”Hyvä tyttö, saa mennä!”
Juokse lujaa kuin tuuli, niin lujaa mitä jaloistasi pääset, nyt me ei enää himmailla. Käskyistä vapaa sä et halua olla, mutta mä tulen sitten aikanaan perässä. Hyvästi musta tuulispää, mun tähtityttö, ja kiitos.
Me jouduttiin luopumaan meille niin kovin rakkaasta Nessistä aivan liian aikaisin, nopeasti edenneen lymfooman vuoksi. Saimme diagnoosin jälkeen viettää vielä ihanat lähes kolme viikkoa, jolloin me ehdittiin vielä tehdä tärkeitä asioita yhdessä ja luoda kauniita muistoja. Sairaus eteni todella nopeasti. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset oireet huomattiin imusolmukkeiden voimakkaan äkillisen kasvun takia, oli syöpä levinnyt jo laajalti. Lopulta ensimmäisten yleisoireiden ilmettyä oli aika päästää maailman kiltein ja kultaisin Ness pois. Onneksi Ness pystyi liikkumaan lähes normaalisti vielä lopussakin, niin päästiin vielä viimeisenäkin päivänä Ojankoon kotihallille käymään ja metsään kävelylle.
Ness oli mun elämäni koirista se, joka on ollut eniten vain mun koira ja mussa kiinni. Sen miellyttämishalu ja luontainen tottelevaisuus oli jotain aivan huikeaa. Kuten Christa kerran yhdessä koulutuksessa sanoi, niin se todella olisi hakenut mulle kuun taivaalta, jos se olisi ollut mahdollista. Oli huikeaa omistaa koira, jossa tiesi olevan potentiaalia vaikka mihin, ainoana rajana olivat omistajan taidot, ja ikävä kyllä meidän tapauksessa myös terveys. Nessin kisaura oli todella katkonainen erilaisten terveysvaivojen vuoksi, ja lopulta tasan vuosi sitten pyhäinpäivänä 5.11. me kisattiin meidän viimeinen koe, kun Nessin sydänvika eteni säännöllistä lääkitystä vaativaksi. Luopuminen kisaunelmista ja haaveista Nessin kanssa oli mulle tosi raskasta, kun tuntui että niin monia juttuja jäi kokematta ja tekemättä – olisi ollut hienoa päästä osallistumaan vielä valintakokeisiin ja kiertää vähän lähimaita. Nyt lohtua tuo onneksi se, että selailin läpi meidän blogia ja muistelin mitä kaikkea me onneksi kuitenkin ehdittiin tehdä tämän vajaan kahdeksan vuoden aikana! Ihania leirejä, reissuja, kisoja ja treenejä. Kiitos kaikille teille jotka olitte osallisena Nessin ja mun yhteisellä matkalla. Ness pääsi myös useamman kerran nauttimaan meidän lomareissuista niin pohjoisessa kuin merelläkin. Uiminen oli juoksemisen lisäksi varmaan yksi parhaista jutuista mitä se tiesi.
Ness eli koko elämänsä muiden koirien kanssa samassa laumassa, ja se oli todella leikkisä ja sosiaalinen. Se riehutti ja leikitti aikanaan niin Unnaa kuin Nyytiä, ja nyt myöhemmin vielä Nipsua, jonka kanssa niistä tuli myös ihan bestikset. Silti sille ihmisen kanssa tekeminen oli se kaikista hienoin juttu. Jokaisen tulisi päästä kokemaan miten huikeaa on elää ja harrastaa tuollaisen koiran kanssa! Vaikka Nessin kanssa oli niin paljon terveyshaasteita, valitsisin sen heti uudestaan sieltä Fanin pentulaatikosta, niin hieno tyyppi se oli luonteeltaan. Me ollaan onnekkaita että saatiin elää lähes kahdeksan vuotta Nessin kanssa.
Ness syntyi joulun alla 2015 Heidin luona Kulloonkylässä, ja nukkui pois vain muutaman kilometrin päässä synnyinkodistaan omalla kotipihalla mun sylissä kauniin syysauringon laskiessa.
Kiitos Ness, meillä on sua ihan järkyttävän kova ikävä.
Mun vanhempien suomenlapinkoira Dolla kuoli 2020 heinäkuussa lähes 16-vuoden iässä, ja siitä lähtien mun vanhemmat on ollut ilman koiraa. Mutta tänään pikkuinen kermanvärinen suomenlapinkoiranarttu Happy Lapp Edna muuttaa heidän koiraksi! Ihanaa, me odotetaan kaikki niin innolla pientä vaaleaa neitiä saapuvaksi Suomeen. Kyllä – suomenlapinkoira ulkomailta! Kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta ystäväni Anna-Leenan uros Raito astui joitain vuosia sitten tanskalaisen nartun, ja tämä pentu on nyt Raiton pojantytär. Pentueessa sattui olemaan vain yksi narttu, joka vapautuikin vain pari viikkoa ennen luovutusikää peruutuksen vuoksi. Niinpä pikkuinen muuttaa vanhemmilleni, joilla onkin nyt melkoinen iloinen säpinä meneillään, kun he muuttivat vasta muutama viikko sitten ja nyt jo tulee perheenlisäystäkin. Anna-Leena kävi itse hakemassa pennun meille Tanskasta. Ihanaa, olen niin iloinen kun meidänkin perheessä on taas lappalainen! Kasvattajan kotisivut löytyvät täältä.
Nyt on vierähtänyt kyllä ennätyspitkä aika viime päivityksestä. Niin se vauva-arki (…tai nyt jo taaperoarki!) valloitti näköjään minunkin elämäni sen verran tiiviisti, että kaikki ”ylimääräinen” kyllä karsiutui hyvin tehokkaasti. Sitä niin ajatteli joskus ennen lapsen syntymää, että minä nyt en ainakaan ole sellainen vanhempi, joka luopuu omista menoistaan ja jutuistaan – kunnes sitä huomaa, että se arki lapsen kanssa on kyllä ihan tosi kiireistä ja ylimääräistä aikaa ei kyllä kovin paljoa jää! Turha siis näköjään tuomita ketään, ennen kuin itse on siinä samassa jamassa… Mutta kivointa on kyllä ollut huomata se, kuinka ihanaa se pienen lapsen kehityksen seuraaminen ja pikkuisen kanssa touhuaminen onkaan. Kaikki koirat on onneksi ottanut lapsen ihan hyvin vastaan, Nipsu on noista kaikista lungein pikkuisen kanssa.
Meille kuuluu koirarintamalla eli Nyytin, Nessin ja Nipsun kuulumisissa hyvää ja huonoa, ikävä kyllä vaaka kallistuu enemmän sinne huonon puolelle. Pitää osata tietty olla kiitollinen ja aina kaikki voisi olla huonomminkin. Hyvänä asiana voisi pitää sitä että kaikki kolme tyttöä ovat sentään edelleen elossa ja hyvinvoiviakin. Huonoa taas se, että alan olla katkeroitunut sairaiden koirien omistaja, joka meinasi ihan tosissaan heittää hanskat tiskiin ja lopettaa kaiken harrastamisen, kun nyt Nessinkin kisaura tyssäsi kuusivuotiaana krooniseen sairauteen – ihan kuten Nyytilläkin aikoinaan. Nessin läppärappeumasairaus etenikin hieman odotettua nopeammin, että viime elokuussa 2022 sydänkontrollissa tuli kurja tuomio: tauti oli edennyt sydämen vajaatoimintavaiheeseen, ja meidän piti aloittaa säännöllinen lääkitys sen vuoksi. Vuotta aiemmin oli varovasti veikattu, että ehkä Nessillä olisi taudista hieman hitaammin etenevä muoto. Olin elätellyt toivoa, että olisin saanut vielä 1-2 vuotta aikaa kisata. Monia katkeria kyyneliä on tullut tuon takia vuodatettua. Varsinkin kun edeltävästi Ness oli ollut medial shoulder syndrooman ja takareiden lihasrevähtymän vuoksi tosi pitkillä saikuilla – jota ennen taas korona katkaisi meidän ekan valintakoekauden. Joten me ei ikinä ehditty kiertää valintakokeita ”oikeasti.” Voi olla ettei meillä olisi ollut saumaa siellä edes oikeasti pärjätä, mutta olisi ollut niin hienoa edes päästä mukaan ja yrittää kilpailla edes itseään vastaan. Mutta nyt kävi toisin, ja ehkä voin keksiä pieniä ilonaiheita siitä, että päästiin sentään vähän fiilistelemään kisakehiä vielä neljän kokeen verran saikkujen ja vauvakiireiden jälkeen. Ness oli treenimäärään nähden niissä viime kesän kokeissa ihan superkiva ja saatiin kuitenkin onneksi tosi kivoja onnistumisia ja muistoja.
Nyt vietän just yövuoroa töissä, aamulla on alkamassa ensimmäinen valintakoe tälle kaudelle ja tuntuu niin epäreilulta ettei me päästy mukaan. Jollain tavalla mun oli vielä vaikeampi hyväksyä nyt tämä Nessin sairaseläköityminen, kuin Nyytin silloin 2016. Molemmat sattuivat vielä olemaan saman ikäisiäkin, koiria parhaassa kisaiässä, kun kokemusta ja osaamista alkaa olla. Koko toko tuntui sen vuoksi jonkin aikaa ihan kirosanalta, kun tuli paha mieli koko lajin ajattelemisesta, kun päällimmäisenä mielessä oli vain Nessin uran lopahtaminen. Joten voitte kuvitella että Nipsun treenit on ollut myös pitkään ihan jäissä. Välillä mulla on ollut ihan huono omatunto sen vuoksi, kun Nipsu täytti jo kaksi ja tuntuu ettei se osaa vielä edes perusjuttuja. Mutta nyt onneksi viimeisen kuukauden sisällä ajatus treenaamisesta on alkanut tuntua taas ihan ok:lta. Mitään tavoitteita en jaksa asettaa, pääasia että tulisi jotain tehtyä Nipsun kanssa ihan jo meidän suhteenkin vahvistamiseksi.
Nipsu kävi tällä viikolla luustokuvissa, ja yllättäen sillä löytyi OCD oikeasta olkanivelestä. Koira joka ei ole ikinä ontunut askeltakaan! Harkitsin silloin puolivuotiaana sen välikuvaamista, mutta en sitä sitten viitsinyt turhaan säteilyttää ja maksaa oireettoman pennun tutkimisesta. Toisaalta musta tuntuu nyt jollainen tavalla että se oli onni, olisin varmaan menettänyt loputkin hermojeni riekaleet, jos sinä kesänä kolmijalkaisen Nessin lisäksi mulla olisi ollut mahdollisesti operoitu tai pakkolevossa oleva pentu. Toisaalta se olisi voinut taata meille terveemmän tulevaisuuden – tai sitten toi muutos ei ikinä vaikuta meidän elämään mitenkään. Ainoastaan jalostuskäyttö on nyt tietty poissuljettua. En oikein tiedä miten suhtautua tuohon muutokseen, hetkellisesti tuli taas sellainen lyöty olo, että miten mulla taas voi olla sairas koira, mutta kyseessä on nyt vaan paperilla sairas – ja ei auta kuin toivoa että se pysyykin sellaisena. Kysyin vielä lausunnon antajalta tarkennusta muutoksesta, mutta en ole saanut vielä vastausta.
Nyyti murunen porskuttaa ihan tyytyväisenä. Me käytiin lokakuussa Rukalla syyslomalla, ja Nyyti pääsi ainoana koirana mukaan. Oli ihanaa antaa sille omaa huomiota enemmän, mutta samaan aikaan kyllä huomasi, että elokuussa 13 vuotta täyttänyt vanha lady alkaa olla välillä vähän höppänä. Se peesailee kotona aika paljon noita nuorempia, ja menee niiden mukana sinne minne kuuluukin. Nyt kun nuoret eivät olleet mukana, se olikin välillä aika hukassa! Alkuvuodesta käytiin myös eläinlääkärissä tekemässä perustarkastus, ja kaikki oli onneksi kunnossa. Nyyti sai varmuuden vuoksi vähän testimielessä injektiona pitkävaikutteisen kipulääkkeen, mutta samalla tavalla tyytyväisenä se porskuttaa lääkkeellä kuin ilmankin, eli ei onneksi taida olla ainakaan kroonisia kolotuksia missään. Nyyti jaksaa tosi hyvin vielä lenkkeillä samat lenkit kuin muutkin, ja eilenkin oli ihana katsella kun se juoksenteli kunnon laukalla aurinkoisella hangella.
Katsotaan jos saisi taas vähän rutiinia tähän blogin päivittämiseen, varsinkin kun olen taas palannut töihin osa-aikaisena ja välillä aina sattuu näitä mukavan rauhallisia yövuoroja, jolloin ehtii tehdä vähän omiakin juttuja. Täältä saattaa jossain vaiheessa alkaa kadota valokuvia pois ja ilmestyä mainoksia, kun luovuin laajemmasta maksullisesta päivityksestä. Täytyy toivoa että tämä pysyisi kuitenkin jotenkin luettavana, kun tänne on taltioitunut omia muistoja isot määrät pitkältä ajalta. :)
Viime päivitys oli 22.12.2021 ja meidän ihana poikavauva syntyikin siitä jo viiden päivän kuluttua, viikon verran etuajassa. Ehdittiin onneksi viettää ihana perinteinen jouluaatto. Sääkin oli kuin leffasta, kun oli pakkasta ja isoja lumihiutaleita sateli hiljalleen illalla – samalla kun idyllisesti availtiin joululahjoja takkatulen ääressä. Joulupäivän kuviot menivätkin sitten uusiksi, kun mulla meni vedet heti aamulla sängystä noustua. Meille oli tietenkin tulossa joulupäiväksi vieraita, mutta joulupäivän emännöinti vaihtuikin Naistenklinikan reissuksi. Koska kyseessä ei ollut mun hyvän voinnin ja vauvan normaalien liikkeiden vuoksi mikään lentävä lähtö, niin ehdittiin rauhassa viedä koirat mun vanhemmille hoitoon. Vauva syntyi sitten muutama päivä vesien menosta hätäsektiolla, kun normaalisti edenneen synnytyksen aikana vauvan sykkeet lähtivätkin laskemaan. Hätäsektio pelasti pikkuisen hengen ja isä ja poika ehtivätkin sitten tutustua toisiinsa muutaman tunnin ajan, kun tämä tuore äiti oli unten mailla leikkaussalissa ja heräämössä. Dramaattisen alun jälkeen meillä on mennyt kaikki hurjan hienosti ja voi kuinka ihanan ihmeellistä onkaan ollut, kun on oma vauva!
Koirat olivat reilun viikon ajan mun vanhemmilla hoidossa, jotta saatiin rauhassa tutustua vauva-arkeen ja oltiin vielä aika varovaisia sektioarven vuoksi. Koirien kotiuduttua eniten hämillään oli selkeästi Nyyti, mutta sekin tottui pian. Pikku hiljaa arki alkoi sujua, ensimmäinen kuukausi oli hankalin, kun kaikki oli niin uutta! Koirat olivat kyllä ihan paitsiossa, onneksi asutaan omakotitalossa, niin pystyi aina vaan avaamaan oven ja päästämään tytöt pihalle. Ja Nipsu ja Ness leikkivät tosi paljon, meidän talon ympäri meni lumessa ura, kun ne juoksivat niin paljon taloa ympäri. Silloinkin oli kyllä onni, että noista on myös toisilleen iloa ja seuraa. Itsekin pääsin pikku hiljaa liikkeelle, ja toipuminen sujui hyvin. Muistan miten hienoa tuntui joidenkin viikkojen sisällä olon jälkeen päästä pikkuisen käppäilemään ulos ekaa kertaa koko porukalla, josta muistona on tuo ylläoleva kuva. Sattui vielä ihan mielettömän kaunis sää, oli kylmää mutta aurinko pilkahteli tuollaisen udun läpi.
Muistan miten olin mielikuvissani ajatellut, että sitten teen ihania pitkiä vaunulenkkejä ja pääsen hallillekin välillä treenaamaan, kun vauva nukkuu. Hah, kaikki vauvat eivät näköjään nuku pitkiä päiväunia! Mulla tuli jopa pienoinen kammo lähteä kauas, kun vauva ei viihtynyt hereillä vaunukopassa ollenkaan ja alkoi aina itkeä lohduttomasti herättyään. Muutamakin lenkki tuli palattua puolijuoksua takaisin kotiin, kun pikkutyyppi heräsikin pian. No, oli niitä pidempiäkin päikkäreitä välillä, ja pääsin mä aina välillä hallillekin – tosin vauvan kanssa ei ikinä tiedä millon treeni keskeytyy! Välillä sai treenattua ihan kunnon treenit kaikille, välillä Nipsu-raukka jäi tekemättä (treenaan yleensä ikäjärjestyksessä noi) ja yhden katastrofaalisen treenin muistan, kun en ehtinyt tehdä kuin yhden tunnarin – jossa Ness tietty toikin väärän – ja jouduin luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, kun vauva oli eri mieltä päivän kulusta! Joten sen tässä on oppinut, että mitään kiveen hakattuja suunnitelmia ei vauvan kanssa ollessa voi tehdä – kuin että vauvan ehdoilla mennään. Silti mulla on olo, että en ole luopunut mistään, kun olemme saaneet niin valtavan paljon. Tämä elämänmuutos on ollut hieno!
Maaliskuussa käytiin myös valmennusrenkaan leirillä Nessin ja viikkoa aiemmin nimen saaneen 3 kk ikäisen Lukan kanssa. Leirillä oli ”leikkikaverina” myös neljä päivää nuorempi Vili!
Ness täytti toissapäivänä 20.12. kuusi vuotta ja Nipsu tänään 22.12. vuoden! Juhlapäivien ja joulukorttikuvausyritysten vuoksi kävin päivälenkin jälkeen hakemassa kameran ja suuntasin vielä uudelleen metsään ottamaan kuvia tytöistä. Alla päivän otoksia ja yksi lenkkifiilistelykuvakin, kun sää oli taas niin kaunis. Pakkanen tuli onneksi takaisin, ja ylihuomiseksi jouluksikin on lupailtu talvista keliä. Ihanaa.
Me alamme valmistautumaan vauva-arkeen, laskettuun aikaan on enää 1,5 viikkoa. Eli saa nähdä milloin on seuraava päivitys luvassa. Toivotan kaikille ihanaa joulun aikaa ja onnea uudelle vuodelle.
Viikot kiitävät ihan hurjaa vauhtia eteenpäin! En voi uskoa, että alle kahden viikon päästä on jo joulu ja siitä vain hetki uuteen vuoteen ja laskettuun aikaan. Olen ollut nyt muutaman viikon äitiyslomalla, ja on ollut ihana alkaa rentoutumaan kiireisen syksyn jäljiltä. Tein loppuun saakka täyttä listaa töissä, ahersin siinä sivussa YAMK-opinnäytetyötäni ja yritin olla kunniallinen koirien emäntä väsyttäen noita kolmea mustavalkoista Vili Vilperiä parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta täytyy olla tosi onnellinen, että pystyi tekemään kaikkea lähes normaalisti! Tyttöjen lenkkien pituudetkin ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, ainoastaan mun tahti on normaalia hitaampi. Täytyy kyllä onnellinen myös siitä, että jo 12-vuotias Nyyti on ihan iskussa ja jaksaa ulkoilla saman mitä nuo nuoremmatkin.
Nyytin pennutkin täyttivät eilen jo yhdeksän vuotta, tosi hurjaa. Yksi syy miksi en ole raaskinut luopua tästä blogista, on osittain juuri se suuri muistojen määrä mikä täältä löytyy vuosien varrelta. Esimerkiksi tässä fiiliksiä tasan yhdeksän vuoden takaa pentulaatikosta. On ollut ihana seurata niin Unnan kuin Nyytinkin pentujen elämää, harmi sinänsä kun Nessistä ei ollut jalostuskoiraksi noiden terveysasioiden vuoksi, luonteen puolesta sillä olisikin ollut paljon annettavaa. Nipsusta ei tietty voi vielä kauheasti sanoa mitään, täytyisi nyt talven aikana viedä se terveystarkkeihin. Ensi viikolla on itseasiassa triplajuhlat, kun Ness täyttää kuusi vuotta, Nipsu vuoden ja on jouluaatto. Olen kuvauttanut nuo muut melkein heti vuotiaana, nyt tosin nämä vauvakuviot varmasti vähän siirtävät Nipsun kuvauksia kevättalven puolelle.
Ness on onneksi ollut täysin oireeton niin etu- kuin takaosan vammansakin kanssa. Olen alkanut treenata melko normaalisti, tosin ajanpuutteen vuoksi määrät ovat olleet maltillisia, mikä on toisaalta ihan hyväkin. Eilen tein ekaa kertaa sitten koronakevään kaikki liikkeet lähes kisamaisesti ja kokonaisena, ja olipas ihanaa. Ness tuntui vielä tosi kivalta. Tosi hurjaa, mutta Ness on ollut enemmän tai vähemmän sairaslomalla kesäkuusta 2020… Viime keväänä ehdin aloittaa varovasti jo vähän suoria vauhtiliikkeitäkin, mutta sitten se takareisi revähti.
Toisaalta vähentyneiden treenimäärien vuoksi Nipsu on saanut kasvaa rauhassa, ilman että kroppaa on kuormitettu liikaa. Nipsu on ollutkin selkeästi enemmän aikaa kaipaava kehityksen kanssa, se on ollut selkeästi hieman kömpelömpi ja kropan hallinta ei ole niin näppärää aina, joten sen kanssa on pitänyt olla aika varovainen monessa jutussa. Se on ollut kyllä myös tosi kiva treenattava, vaikka paljoa ei vielä osatakaan. Se vaikuttaa tällä hetkellä edelleen tosi vakaalta, ja sitä uskaltaa ja pitääkin palkata aika ronskisti – toisin kuin välillä noiden kahden kuumakallen kanssa. Olen välillä potenut vähän huonoa omaatuntoa kun ei ole ehtinyt niin paljon treenaamaan, mutta välillä on pakko priorisoida muita asioita ja nyt varsinkin tulevaisuus vauvan kanssa on ihan eri juttu, enkä siitä aio potea kyllä ainakaan omantunnon tuskia. Alla onnellisia treeninaamoja:
Pari viikkoa sitten käytiin pitkästä aikaa Strömforsissakin Tending-talvileirillä päiväseltään, varmaan viimeisiä kertoja kun halli siirtyy muuhun käyttöön. Harmi sinänsä, tuo paikka on niin kaunis että siellä on ollut aina mukava käydä.
Nyt meidän porukka alkaa rauhoittumaan kohti joulua, ihanaa kun saa olla kotona ja laitella rauhassa kaikkea valmiiksi. Opinnäytetyökin alkaa onneksi olla loppusuoralla! Viime viikolla oli ihanat kirpsakat pakkaset, jotka ikävä kyllä katosivat jonnekin ja eilenkin illalla satoi vaan vettä. Yäk, saisi tulla kunnon talvi vaan takaisin, kun siitä jo hetki päästiin nauttimaan.
Nyt tulikin todella pitkä päivitystauko, ei ole varmaan useampaan vuoteen käynyt näin. Tämä kirjoitus on ollut luonnoksena näköjään jo heinäkuussa, olen jatkanut kirjoittelua syyskuussa ja nyt eletään kohta jo lokakuun loppupuolta, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi päivittää tänne meidän kuulumisia. Tytöille kuuluu periaatteessa hyvää – ollaan elossa ja jotakuinkin terveitäkin nyt, mutta varsinkin alkukesä me jouduttiin elämään vähän hiljaiseloa koiraharrastusten suhteen, joten tämä blogikin sitten jäi.
Mulla on ollut suuria vaikeuksia hyväksyä kaikki vastoinkäymiset mitä tuntuu jatkuvasti tulevan mun ja Nessin tokouralle, joten tavallaan on tuntunut helpommalta olla vain ja yrittää unohtaa toko ja haaveet vielä joskus menestyäkin siinä lajissa. Nyt kävi niin, että Ness loukkaantui heti kesäkuun alussa uudelleen, kun juuri oltiin saatu aloiteltua kunnon treenit ja katseet suunnattua kohti heinäkuun SM-kisoja. Olin juuri myös käyttänyt Nessin myös sydämen ultraäänikontrollissa, jossa onneksi oli todettu ettei läppävuoro ollut edennyt paljoa ja voitaisiin jatkaa harrastuksia samaan malliin. Meidän ontumisesta johtuva sairaslomakierre alkoi lähes tasan vuotta aiemmin oikean etujalan ontumalla, ja nyt ilman mitään sen suurempaa vammamekanismia Ness oli yhtäkkiä heti treenin alussa aivan kolmijalkainen, nyt kyseessä olikin oikea takajalka. Se oli heti tapahtuneen jälkeen todella kipeä, roikotti jalkaa vain koukussa eikä oikein halunnut edes yrittää varata sille painoa.
Ehdin käyttää Nessin kahdella eri ortopedillä, ekaksi vammaa hoidettiin mahdollisena varvasvammana, mutta kun se ei kuukaudenkaan kohdalla alkanut näyttämään mitään paranemisen merkkejä, toinen arvio eri ortopediltä olikin mahdollinen takareiden hamstring-lihaksen repeämä – tai kasvain. Ness oli todella voimakasoireinen, ja löydökset suhteessa oireeseen olivat tosi pieniä ja aika vaivan takana ”löytää.” Oli syynä mikä hyvänsä, niin tuhdimmalla kipulääkekuurilla oireilu alkoi nyt pikku hiljaa lievenemään. Tällä hetkellä heinäkuun lopulla Ness edelleen liikkuu hieman epäpuhtaasti ja se on koko kesän kestäneen täyslevon jäljiltä todella lihasköyhä ja toispuoleinen – se ei käyttänyt viikkoihin oikeaa takajalkaa oikeastaan ollenkaan, joten varsinkin sieltä kuihtuivat kaikki lihakset. Juuri kun ehdin saamaan sen tosi kivaan lihaskuntoon kaiken sen jumppailun jälkeen! Tässä voi olla kyllä tosi pitkä prosessi päästä takaisin kuntoon, koska Ness ei missään vaiheessa sen medial shoulder syndroomankaan aikana ollut näin kipeä ja päässyt näin huonoon kuntoon. Mä alan siis olla ihan valmis lyömään hanskat tiskiin kaiken harrastamisen suhteen, tuntuu että tuo koira on tehty lasista. En tiedä oikeasti uskallanko enää haaveilla kunnolla harrastamisesta, antaa ajan kulua ja näyttää miten lopulta käy. Nyt unelmat alkaa olla muuttuneita pettymykseksi niin monesti terveysongelmien vuoksi – niin Nyytin kuin Nessinkin kanssa – että ehkä joku itsesuojeluvaisto sanoo että turvallisempaa olla haaveilematta! Ness on kyllä maailman kultaisin koira, ja meillä olisi varmasti ollut aika paljon erilainen tokoura ilman näitä vastoinkäymisiä terveyden kanssa.
Nyt syyskuussa oireilu on lieventynyt, kipulääkityksen tehostaminen oli selkeästi se ratkaiseva askel. Edelleen Ness käyttää ajoittain oikeaa takajalkaansa hieman jännästi, askel on hieman lyhyempi ja aavistuksen ulkokierteinen, mutta useimmiten liike on jo täysin puhdasta. Mulla tuli ihan täysi kypsyminen näihin kuntoutuksiin ja sairasteluihin, ja päätin että nyt me vain aloitetaan pikku hiljaa lisäämään liikuntaa vaikka ravi ei ihan täysin puhdasta ollutkaan, ja nyt olen antanut Nessin juosta jo vapaana ilman oireiden pahenemista. Treenattu ollaan vasta pari kertaa hitaita liikkeitä, mutta Ness on saanut purkaa itseään juoksentelemalla vapaana lelun kanssa kentällä. Stoppeihin, vauhtiliikkeisiin tai edes sivulta nopeisiin lähtöihin en ole vielä uskaltautunut, vaikka arjessa se on jo välillä Nipsun kanssa ottanutkin spurtteja lenkillä. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että pystyn edes lenkkeillä koko jengin kanssa metsässä niin että kaikki saavat olla vapaana. Oireeton arki on tärkein, jos me uskaltaudutaan joskus vielä kisaamaankin, niin se on plussaa.
Mua sapettaa taas muuttuvat tokosäännöt – taas lisää koiran juoksuttamista, jota ei varsinkaan tällä loukkaantumistahdilla haluaisi tehdä yhtään ylimääräistä jo entistenkin lisäksi. Mä pelkään että hienoa lajia pilataan koko ajan vain enemmän sääntökikkailuilla ja vaikeuttamisella. Jo edellisen sääntömuutoksen jälkeen harrastajamäärät ovat romahtaneet, ja nyt uudet vaikeutukset EVL:ään kyllä tekevät sen, että ns. muunrotuisten kanssa harrastaminen ja kisaaminen ylemmissä luokissa vähenee varmasti. Ei olisi lapinkoirien kanssa ollut helppoa opettaa nykyisiä EVL-liikkeitä, kun jo ne vanhat ”kunnon” säännötkin olivat haastavat. Tässä käy varmaan vielä enemmän vain niin, että harrastajamäärät tippuvat entisestään. Tuntuu ihan kuin sääntömuutoksia tehtäisiin vain maajoukkuebortsut mielessä, ja on vähän unohdettu nämä kaikki muut harrastajat. Oon tosi huolissani koko lajin tulevaisuudesta, ja oma motivaatio lajia kohtaan on kyllä vähentynyt åpaljon siitä mitä se joskus oli. Surullista! Toko on ja varsinkin oli tosi hieno laji.
Nyyti täytti elokuussa 12 vuotta, ja on kyllä onneksi ikäisekseen oikein pirteä ja hyvävointinen. Ihanaa, varsinkin kun miettii että kyseessä on selkäleikattu koira. Kunpa Nyyti pysyisi hyvässä iskussa vielä edes muutaman vuoden. <3
Nipsu on nyt melkeinpä päivälleen 10 kk vanha neiti, jolla alkoi 9 kk iässä sitten eka juoksukin. Olin ihan hämmästynyt, kun Nyytillä ja Nessillä meni molemmilla yli vuotiaaksi ekan juoksun alku, ja Unnakin taisi olla lähemmäs vuoden vanha. Juoksu alkoi ”sopivasti” kun oltiin Valmennusrenkaan leirillä, onneksi kämppiksenä oli kastroitu Roima, jota ei Nipsun juoksuhajut onneksi sekoittaneet. Nipsu tosin itse yritti kyllä sekoittaa Roimaa fanittamalla sitä ihan täysillä ja mielistelemällä ylenpalttisesti. Nipsu on kyllä ollut tosi hassu tyyppi, sillä on paljon ihan omanlaisiaan juttuja ja se on kaikkinensa hyvin persoonallinen tyyppi. Se reagoi moneen asiaan hyvinkin temperamenttisesti, ja sen ihmisrakkaus on ihan omaa luokkaansa. Samaan aikaan se on kuitenkin hyvin itsenäinen, ja keksii hurjan paljon kaikkea hommailtavaa esimerkiksi yksin pihalla. Hyvin touhukas nuori neiti siis! Treenatessa se on ollut oikein kiva, ja tietyllä tavalla ainakin näillä pienillä treenimäärillä melko helppo. Vielä ei ole tullut yhtään juttua, josta tulisi sellainen fiilis että se voisi muodostua isommaksi ongelmaksi. Se ei ole yhtään sellainen sähäkkä ”juoksijakoira” mitä Nyyti ja varsinkin Ness, mutta nauttii silti juoksemisesta ja leikkii hyvin. Lampailla käytiin alkukesästä useamman kerran, ja Nipsu syttyi tosi kivasti siihen hommaan – ja suhtautuu siihen äärimmäisellä vakavuudella! Täytyisi nyt aktivoitua senkin suhteen uudelleen, kun alkukesästä viisaammat neuvoivat pitämään vähän taukoa ja nyt syksystä sitten fiilistelystä siirryttäisiin kouluttamiseen. Nyt lokakuussa käytiinkin kertaalleen Loviisassa Leenan luona paimentamassa kasvattaja Heidin kanssa, ja Nipsu oli kivan rento ja otti ohjausta/painetta hyvin vastaan, ja sen uskalsi päästää jo liina perässä vapaaksikin. Noi paimennusjutut on kyllä hurjan vaikeita, ja olen ihan pihalla siellä lampailla!
Osittain blogin hiljaisuus ja koiratouhujen vähäisyys alkukesän aikana johtuivat ihan iloisestakin seikasta, kun meille tulee vihdoinkin myös ”ihmispentu” näiden kaikkien koiranpentujen jälkeen. Minulla oli niin paha olo useamman kuukauden alkuraskaudessa, että välillä vaati voimia päästä sohvalta ylös ja edes pihalla käymään. Nipsu-raukka varsinkin sai elää kyllä osittain tuon takia vähän vähemmän virikkeellisen ja treenien täytteisen pentuajan kuin nuo edelliset koirat, varsinkin kun sattui vielä järkyn kuuma kesä, ettei koiria ihan kauheasti pystynyt liikuttamaan tai treenaamaan, saati kun Nessikin oli kipeänän. Mutta loppukesästä onneksi mun pahin pahoinvointi ja väsymys onneksi väistyi ja on kiinnostanutkin vähän muukin kuin oma vointi. Alkusyksy on mun lempparivuodenaikoja, joten oli ihana kun säiden vähän viiletessä pääsi taas virkeämmällä mielellä liikkumaan – tosin nyt raskausviikolla 30 alkaa mun liikkumistahti olla sen verran verkkaisempi, että lenkit venyvät pitkiksi, jos yrittää entisiä kilometrimääriä kulkea! Mutta kaiken kaikkiaan jännittäviä aikoja on luvassa ja uuden vuoden aikoihin meitä sitten voi olla kuusi, jos kaikki menee hyvin. <3 Saa nähdä mitä mieltä nämä karvaiset isosiskot ovat tulokkaasta!
Elämä alkaa näin reilu pari kuukautta pennun saapumisen jälkeen tasoittua ja asettua mukavasti normaaleihin uomiinsa. Nyt neljä kuukautta vanha Nipsu on luonnollisesti sopeutunut meille hyvin, ja me ollaan opittu hieman tuntemaan pienintä laumanjäsentä. Mitään suurempia ongelmia ei onneksi ole ollut minkään asian suhteen – Nipsu tosin omasta mielestään ainakin voisi skipata siivouspäivät, imuri on edelleen kamala pentuja nielevä mörkö. Meillä on vielä todella kovaääninen ja iso teollisuusimuri, joten annettakoon hieman anteeksi turhaa pelkoilua. Nyyti ja Ness ovat edelleen järkeviä ja kärsivällisiä, Nessikin on alkanut hieman paremmin komentelemaan Nipsua. Nyt kun kokoa on jo yli 10 kg, on entistä tarkempaa ettei pentu pääse repimään ja törmäilemään noihin aikuisiin ihan miten sattuu.
Nipsu sai viime viikolla 16-viikkoisrokotuksensa ja painoa oli 8,9 kiloa. Nipsu omaan liiveihin uivaan tyyliinsä kävi ”suutelemassa” läpi koko henkilökunnan ainakin kahdesti, ja olisi kovin mielellään ottanut toisen kierroksen ajelua lääkärin nostopöydällä ylös-alas – se vielä lähtiessä parkkeerasi itsensä uudelleen ”namipöydälle.” Vertailun vuoksi katsoin, että Ness on samaan aikaan painanut 8,3 kg. Nyytistä mulla ei ole ainakaan sähköisessä muodossa muistiinpanoja, vaikka tää blogi ulottuukin niinkin kauas kuin Nyytin pentuaikaan. Toisaalta noista painoista on vaikea tehdä kauheasti mitään johtopäätöksiä, varsinkin kun siitä koirasta nyt tulee sen kokoinen kun tulee! Aika näyttää.
Komeat korvat pentu on ainakin kasvattanut! Ja jalatkin on venähtänyt, aika hurjaa kyytiä se on välillä pinkonutkin jo niillä.
Treeneissä Nipsu on vaikuttanut aika tasaiselta, se ei ole niin sähäkkä kropankäyttäjä kuin esimerkiksi Ness oli pentuna, mutta tietty vakaus niin liikkeessä kuin luonteessakin on olemassa. Se leikkii hyvin, lähtee myös kuolleelle lelulle kivasti ja on todella ahne. Jo nyt on vähän näkyvissä pientä odotusta ja jähmeyttä muutamassa jutussa, täytyy alkaa työstämään aktiivisuutta vähän enemmän. Seuraamisen luontainen asento ja askellus sillä on ollut mun mielestä aika makea jo pikkupentuna, mutta ehtiihän sen vielä monesti tässä pilaamaan!
Tässä ollaaan vielä luppakorvia!
Luonteeltaan Nipsu on monessa jutussa aika omaehtoinen ja itsenäinenkin, mutta silti samaan aikaan nauttii läheisyydestä, kontaktista ja yhdessä tekemisestä. Miellyttämishalua ja tietynlaista nöyryyttä sillä on mun mielestä selvästi vähemmän kuin Nyytillä ja varsinkin Nessillä, jolla sitä on kyllä varmasti normibortsuakin enemmän. Nyt se on ekoja kertoja alkanut vähän mörköillä joitain juttuja, ja aika isot on kyllä reaktiot suuntaan jos toiseenkin. Nipsu on myös selvästi sen oloinen, että siitä tulisi todella helposti myös koiran koira, jos ei ylläpitäisi suhdetta ja yhdessä tekemisen tärkeyttä sen kanssa. Nessiä se pitää idolinaan, ja varsinkin lenkeillä seuraa sen tekemisiä paljon. Nyt kun Nipsu on jo vähän isompi, se on alkanut kulkea vapaana sellaisia 4-6 km lenkkejä isojen tyttöjen kanssa, joten olen vähemmän käynyt sen kanssa kahdestaan ulkoilemassa. Uskon että sitä mukaa kun harrastusjutut etenevät, vahvistuu vielä enemmän se että olen se kaikista siistein tyyppi. Itseasiassa se on vetänyt jo muutamat kiukkuhuudot, kun on huomannut että ollaan treeneissä ja joku muu pääsee ekaksi. Eli on se ns. syttynyt treenaamisellekin jo! Onneksi huutamista millekään muulle ei ole ilmennyt…
Mulla on ollut nyt todella paljon vapaa-aikaa, kun olen odotellut helmikuusta lähtien tutkimuslupaa opinnäytetyöni aineistonkeruuseen. Luulin että mulla tässä vaiheessa olisi jo aineisto kerättynä ja analyysi meneillään, mutta eipä ole lupaa vielä herunut ja valmistuminen siirtyy syksyyn. Joten nyt sitten opintovapailla tulee vaan viilailtua tutkimussuunnitelmaa ja viihdytettyä tuota laumaani. On ollut kyllä kivaa kun on ollut aikaa nähdä myös treenikavereita enemmän ja ihan vaan olla.
Nipsu pääsi lampaillekin ekaa kertaa pari päivää sitten. Se oli kiinnostunut, mutta sitä silti jännitti ihan hurjan paljon. Ratkaisuna oli häntä kippuralla huutaen täysiä päin-mentaliteetti. Saatiin kyllä muutama rauhallisempikin pätkä näkyviin onneksi! Kaikki neljä paikalla ollutta pentuesisarusta olivat tosi hienosti kiinnostuneita ja oli ihana nähdä myös Nipsun Keijo-äitiä ja Merri-isää, sekä Mimmi-tätiä ja Pimu-serkkua. Ekan kerran kun näin Nipsun Merri-isän pari viikkoa sitten, niin sen olemus oli niin tutun näköinen! Nipsu on mun mielestä ollut aina kropaltaan ja olemukseltaan vähän eri tyyppinen kuin sen sisarukset, mutta se onkin näköjään ihan isin tyttö.
Nipsun isä Karjapaimenen Merri
Nyt parin viikon päästä lähdetään ekalle leirille, kun valmennusrenkaan koulutuspäivät ikävä kyllä peruuntuivat, mutta samana viikonloppuna on Tending-leiri, jonne sitten suunnataan. Ness on edelleen puolisaikkulainen, ei olla tehty vielä vauhtiliikkeitä ollenkaan. Toivon todella että ehdittäisiin edes heinäkuun SM-kisoihin mukaan, onneksi valintakriteerejä oli löysennetty ja meidän viime vuoden valintakoetulos riittää.
Jos ei enää tokokoiraa, niin ainakin hupijälkikoira! Sen verran pätevä Neiti Etsivä oli tänään.
Kevät tulee ja Nipsu kasvaa! Tässä uusia kuvia vajaa 15-viikkoisesta pikkuneidistä, sekä Nessistä ja Nyytistä. Meille kuuluu hyvää, seuraavassa päivityksessä varmaan enemmän kuulumisia.
Nyt se vihdoin tulee, kevät! Tänään meillä oli Karmiwan Duunareiden pentutapaaminen, eli Nipsu treffasi kaksi sisarustaan Cassun ja Pepin. Kaksi muuta eivät päässeet paikalle, mutta oli ihanaa nähdä Peppiä ja Cassua. Pennuilla meni leikit hyvin yksiin, tosin muutama kipakka pikku kinakin tuli. Mutta vitsi mikä sää oli, aurinko paistoi ja mittari nousi +9 asteeseen. Lunta on vielä tosi paljon, mutta nyt kun yöpakkaset taitavat olla tältä erää ohitse, niin eiköhän noi kinokset katoa muutaman viikon aikana. Mutta ihania, reippaita pentusia kaikki. Alla kuvasatoa päivältä.
Koronatilanne on edennyt taas sellaiseksi, että kokeet on peruttu täysin odotetusti myös huhtikuulta ja tällä hetkellä mahdollinen ulkonaliikkumiskielto on käsittelyssä. Kisojen peruuntuminen on todella kurjaa varmaan kaikkien muiden, paitsi ehkä minun ja Nessin kannalta. Koska nyt nämä maajoukkuevalintakokeiden siirtymiset eteenpäin antavat meille hitusen aina lisää toivoa päästä mahdollisesti mukaan tällä kaudella. Tosin en ole itsekään uskaltanut tehdä kovin varmoja suunnitelmia tulevaisuudelle, kun tuntuu että sitten pettymys on aina niin valtava. Ja olen jo alustavasti varautunut siihen, että ei päästä geimeihin mukaan. Mutta yritetään kaikin mahdollisin tavoin nauttia siitä, että voidaan kuitenkin jo lenkkeillä suht vapaasti ja saadaan vähän treenatakin. Tällä hetkellä ollaan siis treenattu hyvin varovasti etupäässä hitaita liikkeitä, tunnariin lähetykset ja paluut on ainoat ns. juoksuliikkeet mitä ollaan nyt tehty. Niihin Ness ei onneksi syöksy suin päin, joten olen sitä uskaltanut tehdä kokonaisena liikkeenä. Viime syksynä kun Ness alkoi lokakuussa uudelleen oireilla olkaansa ontumalla, mä olin aivan valmis heittämään hanskat tiskiin ja olo oli kaikkinensa kurja, kun tuntui että kaikki haaveet kisaurasta kaatuvat aina johonkin. Poistin tuolloin puhelimestakin Facebookin ja Instagramin, kun somen kautta tulvi vain koiraharrastusjuttuja ja treenivideoita, jotka muistuttivat siitä että mitä me missattiin. Jotenkin kun oli rypenyt sen ankean alkutalven mieli maassa, oli sitäkin kivempaa kun pääsi ekoja kertoja tekemään vähän hitaita liikkeitä, näkemään enemmän taas treenikavereita ja lenkkeilemäänkin kunnolla. Ja sitten tuli Nipsu, pikkuinen ilopilleri, joka piristi fiilistä ihan huikean paljon. Nipsun tulevaisuudensuunnitelmana on olla meidän mainio pieni Nipsu. Muuta ei tarvitse, kunhan nyt tietty terve olisi.
Lähiaikoina suojelukoirapiireissä ilmi tulleiden koiriin kohdistuneiden väkivaltaisuuksien myötä on tullut paljon pohdittua koiraharrastuksia ja sen mielekkyyttä. Onneksi tokopiireissä koirien hyvinvointi on erittäin tärkeää, eikä tuollaista materiaalia saisi sieltä ikinä esille. Musta tuntuu, että jo Nyytin sairastuminen muutti ihan hurjan paljon mun kokonaisasennetta koiraurheilua kohtaan, varsinkin kun sen selän meneminen oli paljon vakavampi asia kuin Nessin medial shoulder syndrome, mutta viimeistään nyt asiat ovat päätyneet oikeaan arvojärjestykseen. Ihan sama mitä menestystä tai menestyksettömyyttä tulee eteen, täytyy nauttia ihan jokaisesta hetkestä, kun kotona on terve koira jonka kanssa treenata. Se voi päättyä milloin tahansa, joten niitä hetkiä täytyy arvostaa. Se oman koiran kanssa muodostettu tiimi on uniikki, eikä mitkään kisapaineet saisi rikkoa sitä tiimiä ja molemminpuolista luottamusta. Mä haluan arvostaa enemmän koiraani, kuin esimerkiksi kisatuloksia. Jos koira ei ole luontaisesti ns. hyvä tai helppo kisakoira, niin sitten ohjaajan täytyy yrittää olla vaan parempi kouluttaja, ja kompensoida tiimissä sitä koiran heikkoutta ja tukea taitavalla koulutuksella niitä vahvuuksia. Tai sitten keksiä sille koiralle sopivampi laji!
Nyyti on onneksi ollut nyt parempi muutaman viikon takaisin ontumisen jälkeen. Normaalia jäykempi se edelleen on, mutta nyt ei enää ole ontunut. Lisäsin sen liikunnan nyt varovasti takaisin Nessin lenkkeihin, ja onneksi on jaksanut hyvin eikä ontuma palannut. Tuon ikäisen lihaksen katoavat kyllä niin nopsaan, ja niitä on vaikea saada takaisin, joten varmuuden vuoksi ei viitsisi kovin paljon lenkkeilyä tauotella. Just puhuttiin että se on kyllä onneksi edelleen aika skarppi, eikä esimerkiksi kuulossa ole vielä tapahtunut ollenkaan heikkenemistä, vaikka ikää on kuitenkin jo 11 v. 7 kk. Nyyti on niin tohkeissaan, kun se luonnollisesti on myös päässyt meidän kasvihuoneelle treenailemaan, samalla kuin Ness ja Nipsu. Se saa tehdä nykyään hyvin kevyitä hömppätreenejä, joissa palkkaakin tulee aika avokätisesti. Ulkokentillä uskaltaa varmaan keväämmällä tehdä vähän joitain juoksuliikkeitäkin, mutta nyt ollaan vaan piiperrelty pikkujuttuja. Mä tykkään siitä että eläkeläinenkin saa oman treeninsä, ja mielellään kaikki treenaa vielä ”nokkimisjärjestyksessä” vanhimmasta nuorimpaan. Tuon periaatteen olen saanut säilytettyä aika kivasti jo siitä saakka kuin Ness tuli, ja nyt sitten on vielä kolmas tyyppi hännänhuippuna.
Mulla alkaa ensi viikolla kahden kuukauden opintovapaa, täytyisi saada YAMK-opinnot nyt päätökseen opinnäytetyön myötä. Opparia olen väsäillyt nyt jo yli vuoden, mutta loppurutistus aineistonkeruun ja -analyysin muodossa olisi vielä edessä, jotta lopullisen raportin saa valmiiksi. Onneksi on mahdollisuus opintovapaaseen, kun työvuorojen katoaminen kalenterista antaa vapauden myös siihen vapaa-aikaan, eli koirien kanssa ulkoiluun ja treenailuun. Muuten olisi kyllä turhan tiukka kevät edessä, kun täytyisi uhrata sitten töiltä jäänyt vapaa-aika opinnäytteelle.
Nyt on jo yli kuukausi siitä, kun ajeltiin Hattulaan hakemaan pikkuinen Nipsu kotiin. Se on ollut kyllä yksi parhaita päätöksiä pitkään aikaan, vaikka kaikki tapahtui nopeasti ja täysin suunnittelemattomasti. Välillä todellakin kannattaa tarttua hetkeen ja uskoa omaan fiilikseen. Nipsusta on ollut meille valtavasti iloa; kuinka pieni koiralapsi voikaan positiivisesti sekoittaa seesteisen elämäntilanteen. Olen niin onnellinen kolmesta mainiosta koirastani! Nyt Nipsun kohdalla on myös jollain lailla ollut erilainen fiilis pennun kanssa, kuin aikanaan Nyytin ja Nessin kanssa. Nyytin tullessa kyseessä eli meidän ensimmäinen bordercollie, joten se tuntui hyvin uudelta ja jännittävältä – vähän hyppy tuntemattomaan lapinkoirien jälkeen. Nessin pentuaikaa varjosti aika paljon meidän huoli Nyytin selkäleikkauksesta ja siitä kuntoutumisesta, kun Nyyti oli leikattu vain reilu kuukausi ennen kuin Ness tuli meille. Nyt Nipsun tullessa oli ollut jo pidempään hyvin seesteinen elämäntilanne ja ihanat, järkevät aikuiset koirat, joten jotenkin nyt on ollut tosi helppoa vain iloita uudesta laumanjäsenestä. On ollut niin kiva oppia tutustumaan Nipsuun, ja se on kyllä meille jo niin rakas.
Nyt 12-viikkoinen Nipsu on kivan järkevän oloinen pentu edelleen. Alussa se porskutti menemään eikä tuntunut reagoivan oikein mihinkään uusiin juttuihin, mutta nyt reilun viikon ajan se on selkeästi alkanut vähän jännittämään joitain asioita – varmasti ymmärrys on kasvanut ja se on myös oppinut että on olemassa myös vähän pelottavia juttuja. Toissaviikolla se säikähti hiekoitustraktoria, ja sen jälkeen alkoi jännittämään autojakin. Nyt ollaankin sitten tehty ”tikusta asiaa” ja ajeltu kotoa ihmisten ilmoille lenkkeilemään vielä useammin. Tuleva tokokoira on treenannut kyllä tulevaa lajiaan ihan todella vähän, ollaankohan me käyty nyt yhteensä viitisen kertaa ”treenaamassa” jossain muualla kuin kotona. Mitään käytöstä ei ole vielä olemassa edes käskyjen takana – paitsi oman nimensä ja EI -sanan pentu tunnistaa, olen palkkaillut lähinnä vaan vähän oma-aloitteisuutta, katsekontaktia, seuraamisen alkeita ja luopumista ollaan myös harjoiteltu. Nipsu on myös ihanan ahne, ja leikkiikin kivasti. Se on alusta saakka tuonut lelua tosi hyvin mulle saakka, ja varsinkin kotona osaa jo aika hanakasti tuupata lelua ihan mun käteen saakka, jotta pääsisi leikkimään.
Toissapäivänä käytiin ekoilla rokotuksilla, painoa tasan 12-viikkoisella neidillä oli 6,9 kg. Ikävä kyllä päästiin vierailemaan heti vuorokautta myöhemmin uudelleen eläinlääkärissä, kun Nipsu oli yksin ollessaan mahdollisesti pudonnut sängystä tai jollain muulla tavoin loukannut oikeaa takajalkaansa. Seurailin tilannetta neljä tuntia, mutta kun ontuminen ei alkanut helpottamaan, niin lähdin käyttämään sitä lääkärissä. En itse ollut löytänyt siitä jalasta mitään muuta huolestuttavaa kuin ontumisen, eikä onneksi löytänyt lääkärikään. Pientä reaktiota tuli lonkan vierestä lihaksesta, joten varmaan se oli saanut vähän itseensä. Saatiin pistoksena meloksikaamia ja kuuri kotiinkin seuraavan viikon ajaksi, ja itseasiassa kipulääkkeen jälkeen Nipsu liikkui jo ihan normaalisti. Jotenkin musta tuntuu, että nämä Nyytin ja Nessin tuki- ja liikuntaelinongelmat on saanut mut ihan puolihysteeriseksi ja olen ihan varma etten saa mitään koiraa pidettyä ehjänä. Nytkin tuntui ihan kamalalta, kun pentukin oli hetken kolmijalkainen ja heti tuli sellainen olo, että tämäkin oli nyt näköjään sitten tässä… No, onneksi taisi olla ihan pieni tälli vain kyseessä.
On ollut ihana seurata, miten isot tytöt on alkanut laumaantumaan Nipsun kanssa. Nyyti on kunnon leikkitäti, kuten Nessinkin kanssa. Ness tykkäisi leikkiä Nipsun kanssa ulkona, mutta sisällä se tykkää hakeutua lähinnä omiin oloihinsa. Ness on kyllä maailman kultaisin otus, se on myös hyvin huolissaan jos näkee Nipsun tekevän jotain kiellettyä – koska eiväthän kiltit kultatytöt ikinä tee mitään väärää! Ja jos joku tekee, niin Ness pitää kaikin tavoin huolta siitä, että ainakaan hän ei ole ollut tekemisissä tuon suuren vääryyden kanssa! Nipsu on selkeästi paljon voimakastahtoisempi ja määrätietoisempi monessa jutussa kuin Ness, ja Ness vähän turhankin helposti luovuttaa luut ja lelut pennulle. Täytyy itse vähän pönkitellä Nessin egoa ja asemaa, koska Nipsu on sen oloinen, että varmasti alkaa ottamaan siitä jossain vaiheessa ilon irti. Nyytiä se tässä yksi päivä jo muristen komensi siirtymään pois pedistä jossa oli syönyt luuta, ja oli hämmästynyt kun saikin minulta lähdöt.
Nessin olka on ollut talven ajan oireeton, ja Nessin vapaanaoloa on alettu lisäämään. Se on kyllä nauttinut niin paljon, kun on saanut taas olla vapaana ja päästä juoksemaankin. Jumppailuja ollaan jatkettu säännöllisesti, siitä on tullut yllättävän kivaa yhteistä puuhastelua. Nyyti loukkasi itseään muutama viikko sitten, kun se astui lumeen painuneeseen onkaloon ja etuosa putosi yllättäen alaspäin. Edeltävästi se oli just ollut paria päivää aiemmin fyssarilla, jossa sen selkä oli pitkästä aikaa tosi jäykkä. Nyt se sitten tuon pihalla käyneen kompuroinnin seurauksena alko ontumaan etuosaansa ja jäytin sen samaan aikaan Nipsun rokotusten kanssa tsekkauksessa lääkärillä ja Nyyti aristeli nyt selkärangan yläosaa. Nyt ollaan otettu sitten hissukseen ja käytetty Rimadylia. Ikä alkaa kyllä vähän meidän teräsrouvassa näkymään, naama on harmaantunut ja silmissä iäkkään koiran sameutta. Mieli Nyytillä on kyllä hyvin virkeä! Ja onhan se onneksi hyvässä kunnossa, kun pystyy lenkkeillä normaalisti ihan samat lenkit kuin Nessikin.
Olen palannut taas maaliskuuksi töihin kahden kuukauden opintovapaan jälkeen. Nyt juuri yövuoron rauhallisena hetkenä oli sopiva sauma päivittää meidän kuulumisia tänne. Pienellä kauhulla tosin odottelen, että miten onnistuu kunnon unet, kun kotona odottelee aamulla hyvin virkeä Nipsu! Varsinkin kun aamukävely ei nyt eilisen takajalan ontumisen takia ole oikein hyvä idea. Huh, voi olla vähän rapea olo ensi yönä, jos neiti Näpsä hommahommailee kotona koko päivän… Alla kuvia 9-11-viikkoisesta Nipsusta, nyt en olekaan lähipäivinä ottanut kuvia. Saa nähdä mihin asentoon sen korvat lopulta asettuvatkaan, kun alkuun näytti siltä että ne nousevat nopeasti pystyyn, mutta ovatkin nyt lörpähtäneet sivuille.
Tänään oli upea, aurinkoinen päivä, eikä niin paljoa pakkasta kuin edeltävästi. Sain aamupäivällä kouluhommat siihen malliin, että kun aurinko rupesi pilkahtelemaan, niin oli pakko lähteä ulkoilemaan. Kameran sijainti oli pieni kysymysmerkki, ja kun sen lopulta löysin, niin muistikortilta löytyi vuosi sitten otettuja kuvia. Eipä ole näköjään tullut kauheasti kuvattua, nyt täytyy muistaa taltioida Nipsun pentukuvia. Eilen illalla uppouduin selailemaan tänne ja muistelemaan Nessin pentuaikoja, oli paljon sellaisia juttuja joita en edes muistanut. Eli on kyllä kiva saada ne jonnekin – eli vaikka tänne – talteen. Kuvaussession jälkeen pentu oli reilun 1,5 h yksinään, kun vihdoinkin pääsin pidemmälle lenkille ”isojen” kanssa. Oli ihanaa, helmikuu parhaimmillaan! Ja Nipsukin löytyi unisena omasta huoneestaan, kun palattiin lenkiltä kotiin.
Alla kuvasatoa tältä päivältä, Nipsu on tänään tasan kahdeksan viikkoa vanha.
Nipsu, eli Karmiwan Piika muutti meille emä-Keijon (kyllä, Nipsun emän nimi on Keijo!) ja Katjan hoivista 10.2. Olin pohdiskellut tosiaan ottavani kolmannen koiran tämän vuoden aikana, ja myös mieheltäni (joka joutuu työni takia aika paljon hoitamaan meidän koiria!) tuli vihreää valoa asialle. Lopulta kaikki tapahtuikin ihan todella nopeasti, kun ihastuin Rukan lomalla yksi ilta Facebook-feediä selaillessa todella söpöön, vähän Nyytin näköiseen pentuun. Ei ehkä mikään järkevin lähtökohta pennun hankkimiseen, mutta ehkä tällaisia päätöksiä pitää välillä tehdä tunteella eikä järjellä! Viestittelin kaverini kanssa joka oli ottamassa pentueesta pentua, ja kuulin että kyseinen pentu on todella kiva, reipas ja rohkea narttupentu. Koteja pennuille ei ollut vielä päätetty, joten otin yhteyttä ennalta tuttuun kasvattajaan. Kävin katsomassa tuolloin jo 6-viikkoista pentua, lopulta muutaman päivän pähkäilyn ja sukujen selailun jälkeen päätin käydä vielä uudelleen katsomassa sitä, ja pentu tuntui edelleen todella kivalta. Niinpä meille jo alle viikon kuluttua siitä muutti mainio pieni Nipsu. Nyytistä ja Nessistä poiketen Nipsun molemmat vanhemmat ja sukulaiset työskentelevät lammastiloilla työkoirina – sitä vartenhan bordercolliet ovat olemassa, joten kunnioitettavat ammatit kyseessä Keijo-äidillä ja Merri-iskällä.
Kuva: Miikku Pietilä
Nipsu on asunut meillä nyt viisi päivää, ja on jo solahtanut osaksi meidän perhettä. Se on kaikkien odotuksiemme kaltainen; iloinen, reipas ja rohkea tyttö! Myös Nyyti ja Ness ovat ottaneet sen luonteidensa mukaisesti vastaan, Nyyti lämpeni nopeasti ja Ness hieman hitaammin, ihan kuten ajattelinkin. Nyyti on pennusta innoissaan, alun asiaankuuluvien pienten jäykistelyjen jälkeen se on alkanut leikkimään Nipsun kanssa ja on selvästi mielissään pennun seurasta. Nessille pennun tulo oli selvästi kovempi pala, tietty se on saanut olla viisi vuotta meidän ”pentu”, ja se on muutenkin paljon hitaammin lämpeävä muiden koirien suhteen, ja suhtautuu niihin välillä vähän epävarmasti. Aluksi se oli oikein innoissaan kun Nipsu tuli kotiin, kulki pennun perässä ja heilutteli iloisesti häntää. Kun se tajusi, että kyseessä ei ollut vain satunnainen vierailija, niin alun kohteliaisuus alkoi laimentua lieväksi ällötykseksi penskaa kohtaan. Ness on aivan äärimmäisen kiltti ja nöyrä meitä kohtaan, eikä halua tehdä mitään väärin. Turha komentelu ja rutina on kiellettyä, joten sen oli vähän vaikea suhtautua pentuun – teki mieli sanoa, mutta ei oikein uskaltanut. Niinpä Ness päätyi vain väistelemään ja nukkumaan mahdollisimman korkealla. Ulkona se olisi halunnut leikkiä, mutta ikävän saikun takia riehuminen on Nessiltä edelleen kielletty. Mulla alkoi jo vähän käydä sääliksi sitä, mutta onneksi lopulta tänään se ärähti naaman edessä riekkuvalle pennulle – pentu uskoi ja Ness sai minulta kehuja. Sen olemus oli kuin se olisi huokaissut helpotuksesta; että sillä on oikeus puhua koiraa vähän ”rumastikin” uudelle tulokkaalle! Ja nyt se jo illalla nukkui kyljellään rentona keskellä lattiaa, vaikka Nipsu leikki vieressä. Hyvä meidän tytöt! Nyt täytyy tietysti huomioida noita aikuisia erityisen paljon, ja viettää niiden kanssa aikaa ulkoillen ja kotonakin ilman pentua, jotta saavat vähän huilitaukoja. Onneksi Nessin kuntoutuminen on jo sillä mallilla, että saadaan treenata jo hitaita liikkeitä.
Nipsun kutsumanimi on vähän hassu, mutta niin on itse pentukin! Meillä on ollut kesästä lähtien jääkaapin ovessa ”ostoslista”, jossa ykkösenä on Nipsu – se on ollut työnimenä joskus tulevaisuudessa tulevalle pennulle. Tuo työnimi vähän jäi ja kun ei osuvampaakaan keksitty, niin nyt Nipsu on Nipsu. Ja se itseasiassa sopii sille oikein hyvin ja on helppo sanoa. Muumeissa oleva kaima on poika, mutta niin on itseasiassa Nyytikin. Joten sopii jengiin! Nipsu on syntynyt 22.12. ja Ness 20.12. joten on ollut hauska seurata Facebook-muistoja ja muistella itse Nessin pentuaikaa, kun ihan samassa rytmissä mennään luovutuksen ja vuodenajan mukaan. Ja olen tyytyväinen, että kesän rientoja ajatellen Nipsu on jo aika kivassa iässä. En malta odottaa sitä, että Nessikin saa olla jo vapaana ja liikkua rajoituksetta – ihanaa kuvitella keväisiä polkuja metsässä ja kolmea iloista, mustavalkoista bordercollieta siellä kirmailemassa lenkkiseurana! Ihan huippua! Ja kunpa koronatilanne helpottaisi ja päästäisiin jo leireilemään ja kimppatreenaamaankin isommalla porukalla. Mulla on haaveena päästä heinäkuussa Nessin kanssa SM-kisoihin, täytyy toivoa että ehdittäisiin saamaan jotain tuloksia ajoissa kasaan jotta päästään mukaan. Ja kesällä toivottavasti ei tarvitse enää ajatella tätä opinnäytetyörumbaakaan, joka on kyllä tosi pahasti nyt kesken – onneksi on vielä huhti- ja toukokuu opintovapaata, muuten en saisi sitä varmaan ikinä kasaan.
Kuva: Miikku Pietilä
Nipsun kanssa ollaan kierrelty muutamassa kyläpaikassa, ja meillä on käynyt sille vieraita ihmisiä kyläilemässä. Myös shoppailukierroksia ollaan käyty tekemässä muutamassa kaupassa joihin saa viedä koiria, sekä kertaalleen iltakaakaollakin Porvoon Paahtimolla. Se on kyllä todella reipas pentu, kuten oli pentutestissä ja kasvattajan mukaan myös. Se porskuttaa menemään häntä kippuralla (sillä on hännänkanto, josta lapinkoirakehässä voisi olla ylpeä…!) eikä ole hätkähdellyt kovia ääniä tai muita yllättäviä juttuja. Ainoa vähän jännempi asia tähän mennessä oli mun vanhempien Lenni-kissa, jota se vähän ihmetteli alkuun. Lenni itse on hyvin utelias kissa ja kiipesi tarkastamaan pentua, joka oli Nipsusta vähän jännää. Vieraita koiria ei olla vielä treffattu, mutta Raito-lapinkoira tulee ylihuomenna kyläilemään.
Mä olen onneksi vielä kaksi viikkoa opintovapaalla, joten saan olla Nipsun kanssa totuttelemassa yhteiseen elämään. Sisäsiisteys on jo hyvällä mallilla, tosin ekojen päivien -20 asteen pakkaset hankaloittivat ulkona olemista, kun pikkutyypin tassut ja nahkamasu jäätyivät ihan hetkessä! Yksinoloharjoitukset aloitettiin tänään, pari viikkoa vierähtää kuitenkin aika nopeasti. Mitään tokoon liittyvää ei olla vielä tehty, eikä tehdä varmaan pitkään aikaan. Nyt vaan tutustutaan toisiimme, opitaan oppimaan, sekä meidän perheen säännöt ja rutiinit. Niin kivaa, olen kyllä onnellinen hienosta pennusta! Olen myös tosi iloinen siitä, kun Nipsun sisko meni Nessin veljen omistajalle Saaralle – nyt meillä on taas sisarukset! Nessin veli Kyy ikävä kyllä kuoli tapaturmaisesti syksyllä, mutta nyt on Saarallakin ihana Kengu-pentu ilostuttamassa.
Täytyisi ladata pitkästä aikaa järkkärin akku, jotta saisi Nipsusta kännykkäräpsyjä parempilaatuisia kuvia muistoksi. Onneksi ammattikuvaaja oli ottanut pennuista upeita kuvia ennen luovutusta, joita on tämän päivityksen kuvituksena. Alla kuvia ekoista päivistämme.
Mun itselleni tekemä lupaus blogin päivittämisestä vähintään kerran kuukaudessa ei nyt pitänyt alkaneena vuonna 2021 ollenkaan! Tammikuu hujahti hirveää kyytiä, vaikka olen saanut nautiskella poikkeuksellisen runsaasta vapaa-ajasta 1.1. alkaneen opintovapaan vuoksi. Olin vuosi sitten keväällä myös opintojen vuoksi kaksi kuukautta vapaalla, ja silloin jo mielikuvissani tein koulutöitä pakkasen paukkuessa nurkissa ja takkatulen tunnelmallisesti napsuessa. Viime vuonna talvea ei sitten ikinä tullutkaan, mutta tänä vuonna olen saanut korvauksen kyllä 110% takaisin. Kuinka mielettömän ihania säitä nyt on ollut! Kunnon pakkasia, paljon lunta ja ihania kirkkaita päiviä. Kunnon talven taikamaa! Pakkanen on ollut kyllä lähiviikkoina ajoittain sen verran kova, että se on jo vähän haitannut koirien lenkittämistä. Molemmilla tytöillä jää melko herkästi lumi”tilsoja” tassujen pohjiin ja tassut palelevatkin melko herkästi. Tossuttaminen on auttanut pahimmilla pakkasilla.
Olin alunperin suunnitellut opintovapaani osittain valintakokeiden vuoksi tähän alkuvuodelle. Nyt Nessin sivusidevamman aiheuttaman saikun vuoksi me ei oltaisi koko kisoihin edes päästy, ja lopulta koronarajoituksetkin peruivat kaikki tapahtumat. Ness on ollut oireeton, ollaan nyt parin viikon aikana lisätty liikuntaan pienet vapaanaolotkin. Vesikävelyssä käytiin marraskuusta lähtien säännöllisesti ja jumpataan lähes päivittäin. Tarkoituksena on ollut nyt saada jännetupessa ollut tulehdustila rauhoittumaan välttämällä repivää ja äkkinäistä liikkumista, sekä jos sivuside pääsi venyttymään lokakuussa uudelleen, kun ontuminen silloin palasi, niin täytyy toivoa että se olisi arpeutunut nyt rauhassa. Nyt ollaan muutamia kertoja jo päästy treenailemaan rauhallisia liikkeitä kuten seuraamista ja kaukoja. Tunnaria mä olen koko saikun ajan tehnytkin, ja se on ollut tosi kivaa – oon rauhassa saanut lisättyä haasteita ja selvennettyä haluamaani Nessille; nyt se mielestäni ymmärtää koko liikkeen ytimen vähän paremmin ja on kaikkinensa kapuloilla rauhallisempi ja tarkempi. Toihan on ollut meille aina vähän haastava liike, jossa on ollut paljon epävarmuuksia mukana. Mä olen aina ollut vähän laiska jumppaamaan kotona koiria, mutta nyt olen innostunut vähän siitäkin. Jumpissakin on ollut tosi kiva nähdä edistymistä ja miten kropanhallinta paranee. Olen oppinut kyllä Nessistäkin paljon uusia juttuja jumpatessa, joista on hyötyä taas tokossakin. Sitä turhauttaa ihan todella paljon pienikin epäselvyys, se haluaisi aina heti tehdä oikein. Nyytikin on päässyt vähän jumppailemaan, lähinnä helppoja tasapainotyynyjuttuja. Nyyti on ollut todella hyvässä kunnossa, muistaakseni nyt on jo toka talvi ilman Gabapentinia! Pientä takajalkojen pompauttelua ja hetkellistä vammakävelyä oli märillä ja kylmillä keleillä, mutta nyt kuivat pakkassäät on sopinut sille taas tosi hyvin.
Ollaan nyt kahdesti käyty tämän hiljaiselon keskellä jo moikkaamassa treenikavereita ja tekemässä pientä seuraamispätkätreeniä. Syksyllä kun Nessin saikku jatkui, muistan miten kamalan lohduttomalta ja surulliselta tuntui kantaa autosta treenikassi varastoon, kun ei tiennyt yhtään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta nyt on ollut aivan ihanaa nähdä taas kavereitakin, kun saadaan jo lenkkeillä pidempiä lenkkejä ja tehdä pientä treeniäkin. Huippua!
Joulun aikaan kun ei ollut vielä lunta, me päätettiin pelata varmaan päälle talvifiiliksissä ja varattiin viikon reissu Rukalle tammikuun loppuun. Mä olen aina halunnut käydä katsomassa Riisitunturin tykkylumipuut ja nyt me päästiin sinne. Oli kyllä tosi hieno reissu, ja tehtiin kävelemisen lisäksi viikon aikana muitakin kivoja talviaktiviteetteja lasketellen, moottorikelkkaillen ja lumikenkäillen. Alla videopätkää ihanalta Riisitunturilta.
Ja tietty pakollisia minttukaakaohetkiä kertyi myös! Meidän majoituspaikan vieressä oli tosi kiva koiraystävällinen ravintola, jonka suuren takkatulen lämmössä oli kiva istua iltaa.
Näin korona-aikana on tullut nettishoppailtua aika paljon, kun mielellään välttelee turhia pyörimisiä kauppakeskuksissa. Yhtenä iltana Rukalla Facebook-feedin selailu johti hieman yllättävään lopputulokseen, astetta isompaan nettishoppailun lopputulokseen kuin kivat vaatteet ja sadannet kaulapannat koirille. Tuo ihastuminen yhden tietyn pennun kuvaan johti suureen määrään juupas-eipäs -vääntöä pään sisällä, viestittelyä kavereiden ja kasvattajien kanssa, sekä muutamaan autoreissuun katsomaan ihastuksen kohdetta ihan livenä. Kaikki tapahtuu nyt tosi pian, mutta välillä pitää tarttua elämän eteen heittämiin tilaisuuksiin ja uskaltaa mennä tunteella eteen päin. Meille siis saapuu tänään illalla pikkuinen ”Nipsu”, jolla ei nyt ainakaan tähän hätään ole parempaakaan nimeä. Nyt täytyisi pystyä keskittymään vielä iltapäivän opinnäytetyöseminaariin, saa nähdä kuinka haastavaksi se muodostuu. Ihan hurjan jännää! Nyt täytyy alkaa päivittämään tätä blogiakin aktiivisemmin, esimerkiksi nyt oli kiva selailla Nessin pentuajan kirjoituksia.
Nessillä havaittiin kesäkuussa ortopedillä 2/6 -asteinen sivuääni sydämessä. Sitä ei ollut aiemmin kuulunut, joten ortopedi ohjasi meidät hakeutumaan jossain vaiheessa sydämen ultraääneen sivuäänen syyn selvittämiseksi. Elokuun alussa kävimme Lahdessa kardiologi Seppo Lambergin vastaanotolla ultrassa, jossa ikävästi löytyi vasemman eteiskammioläpän vuoto. Lisäksi lievempänä oli myös eteisväliseinän foramen ovalen alueen vähäinen vuoto, sekä oikean eteisen koko oli sallitun rajoilla. Tuo eteisväliseinän vuoto aiheuttaa rasituksensiedon heikentymistä, mutta tuo vuoto oli sen verran lievä, ettei se välttämättä kehitä mitään oireita. Tuo päälöydös, eli vasemman eteis-kammioläpän vuoto voi aiheuttaa meille tulevaisuudessa kyllä harmia sydämen vajaatoiminnan ja mahdollisen keuhkoihin kertyvän nesteen muodossa. Ness sai tarvittaessa otettavan nesteenpoistolääkityksen, jota ei toivottavasti tarvita vielä moneen vuoteen! Seuraava kontrolli meillä on vuoden kuluttua, jolloin ilmeisesti etenemisestäkin voi sanoa jo jotain suuntaa-antavaa arviota. Nyt saamme onneksi elää, treenata ja kisata vielä täysin normaalisti.
Nyt täytyy siis nauttia tästä hetkestä, ja toivoa että tuo falskaava läppä ei aiheuttaisi meille pitkään aikaan mitään oireita. Aluksi tuli sellainen olo että mitä järkeä on edes treenata tavoitteellisesti, kun tuntuu että terveysongelmat tuhoavat unelmat aina sitten lopulta kuitenkin? Mutta toisaalta – voihan sitä käydä milloin tahansa jokin äkillinen juttu, mikä päättää kisauran tai koko elämän. Joten tällä hetkellä mulla on kuitenkin meidän ihana, iloinen Ness, jolla ei ole vielä mitään oireita. Joten mä aion nauttia tästä matkasta Nessin kanssa ihan yhtä paljon kuin Nyytinkin kanssa aikanaan – enpä mä silloinkaan tiennyt että kisaaminen loppuu ennenaikaisesti alle 6-vuotiaana. Ja jos me joudutaan lopettamaan joskus kisaaminen tämän sydänvian vuoksi, niin sitten eletään onnellista kotikoiran elämää.
Me vietimme taas yhden huikean hienon pohjoisen kesälomareissun heinäkuun lopusta alkaen. Ness oli ollut oikean etujalan lihasvamman vuoksi edeltävästi saikulla ja kevennetyllä liikunnalla, joten päätimme jättää pidemmät vaellusretket väliin. Koronatilanteen vuoksi tuntui siltä, että puoli Suomea oli suunnannut Lofooteille ja Senjan saarelle, joten me päätettiin suunnata Varangin niemimaalle, jossa ei olla aiemmin käyty. Ekaksi oltiin Saariselällä useampi päivä rentoutumassa hotellioloissa, jonka jälkeen suunnattiin Näätämön kautta Kirkenesiin ja Pykeijaan. Pykeija oli tosi kaunis pieni kylä, jota ympäröi kahdelta puolelta turkoosi meri. Oli hauskaa, kun paikalliset puhuivat myös suomea! Säät oli tosi suosiolliset, etelän helteet seurasivat meidän mukana pohjoiseen ja saatiinkin vietettyä helteistä rantalomaa myös Norjassa. Pykeijasta suunnattiin Varangin niemimaalle, koko Euroopan koillisimpaan kolkkaan Barentsinmeren äärelle. Takaisin tultiin hissukseen, ja satuttiin sattumalta yöksi samaan paikkaan Porsangervuonolla kuin kuusi vuotta aiemmin. Kuva yllä on sieltä, silloinkin muistan että rannalla yöpyi meidän kanssa myös poroja. Nyyti ja Ness on onneksi täysin varmoja muiden eläinten suhteen, eivätkä lähde minkään perään. Se helpottaa tosi paljon lenkkeilyä tuolla, kun lampaita ja poroja saattaa tulla vastaan vähän missä tahansa.
Paluumatkalla kotiin oltiin vielä muutama yö Levillä, jossa reippailtiin kuten Saariselällä: maastopyöräilyä ja frisbeegolfia, sekä tietty vähän koiralenkkejäkin. Koirat pääsivät myös meidän kanssa gondolihissillä Levin huipulle; se oli selkeästi molemmista vähän jännää, kun tajusivat että ollaan korkealla pienessä lasiseinäisessä kopissa.
Norja on kyllä mielettömän hieno maa; jylhiä vuoria, karua kivikkoa ja tunturiylänköä, sekä valkoisia hiekkarantoja ja turkoosia vettä. Tällä reissulla me myös vihdoinkin bongattiin valaita, joita ollaan yritetty tähyillä joka reissulla tuloksetta. Toi luonto pohjoisessa on kyllä niin ihana, pakko päästä ensi vuonna uudelleen! Jospa ensi vuonna korona ei olisi sotkemassa tilannetta, niin voisi samalla käydä Nessin kanssa kisaamassa jonkun tokokokeenkin siellä. Ja tietty jos molemmat koirat on kunnossa, niin tehdä jonkun pidemmän patikointiretkenkin. Alla kuvia pohjoisen reissulta.
Ihana Nyyti täytti 17.8. 11 vuotta. Mä en kestä että se alkaa olla jo oikeasti aika iäkäs – onneksi se on kyllä ikäisekseen tosi hyvässä kunnossa, eikä siitä äkkiseltään huomaa ikääntymistä muusta kuin naaman harmaantumisesta. Onneksi se on pysynyt hyvässä kunnossa, vaikka selän prakaamisen jälkeen tuntui siltä, että se ei varmaan saa elää pitkää ja normaalia elämää. Nyt näyttää siltä että meillä kävi lopulta oikein hyvin. <3 Nyyti on perinteisesti lelumaanikkona saanut synttäripäivän kunniaksi shoppailla itselleen omavalintaisen lelun. Nyt se pääsi Porvoon Mustiin ja Mirriin, ja valitsi vaatimattomasti pienen keltaisen pallon. Viimeksi se valitsi kahtena vuonna peräkkäin myymälän varmaan kalleimman lelun; suuren Star Wars-aluksen Chewbacca ja Luke Skywalker -hahmoineen. Tokalla kierroksella oli tosin pakko päättää sen puolesta, että samaa mahtavaa alusta ei tarvita kuin yksi kappale! Meidän hassu, ehkä vähän hemmoteltu Nyyti… <3
Nessin kanssa tulikin sitten sen etujalan vamman vuoksi tokovapaa kesä. Vähän kurjaa, mutta ei voi mitään. Toisaalta ainakin mulle teki ihan hyvää tehdä välillä vapaa-ajalla enemmän muutakin kuin treenata ja lenkkeillä – tauon aikana alkoi olla niin kova ikävä lopulta treeneihin, että oma motivaatio nousi tosi paljon. Nyt on ollut tosi mukava päästä taas pähkäilemään tokokuvioita, vaikka ei saada vielä vauhtiliikkeitä tehdäkään. Ensi viikonloppuna on valmennusrenkaan leiri, kevätleiri jäi väliin koronan takia. Nytkin leiri toteutetaan turvallisesti päiväversiona, mutta tosi kiva päästä saamaan tsekkausta tilanteeseen hyvillä treeneillä. Ensi viikolla on seuraava fyssarikäynti, jospa me jo saataisiin lupa tehdä vauhtiliikkeitäkin. Lenkkeilyä ollaan toteutettu jo normaalisti, mutta stopit ja tiukat käännökset tokossa on vielä ollut pannassa. Kuun loppupuolella on vielä Tending-syysleiri, jospa me jo silloin saataisiin treenata ihan täysillä!
Heinäkuussa meidän pohjoisen reissun aikana mun vanhempien Dolla-suomenlapinkoira jouduttiin lopettamaan vanhuuden vuoksi. Dolla olisi täyttänyt 9.9. huikeat 16 vuotta, mutta se alkoi olla sen verran dementoitunut ja kipulääkityksestä huolimatta selässä oli kipuja, joten Dolla nukutettiin 24.7. Sattumalta päivämäärä oli sama 24.7. kun meidän ensimmäinen lapinkoira Iina kuoli yllättäen 8-vuotiaana kesken iltalenkin. Nyt ei meidän perheellä ole enää lapinkoiria, aika haikeaa! Ja saa nähdä tuleeko enää, mä ainakin olen sen verran tykästynyt näihin mustavalkoisiin luikeroihin, että on aika vaikea kuvitella enää muunrotuista koiraa.
Nessin kanssa mulla on ollut vähän muitakin terveyshuolia kuin jalan ontuma, mutta teen siitä erillisen postauksen oikean tagin alle, jottei mun mielestä tärkeä asia huku tänne muiden kuulumisten joukkoon. Tässä kuitenkin linkki siihen julkaisuun.
Nyt ei pingotakaan kuten yllä olevassa Maaritin ottamassa kuvassa. Ness on ollut oikean olkapään lihaksen revähtymän johdosta nyt sairaslomalla kohta kolme viikkoa. Mitään yksittäistä tapaturmaa en muista, mutta se on jo useamman viikon ajan satunnaisesti ontunut oikeaa etujalkaa parin askelen verran, kun se on noussut makuulta. Oireilu on ollut tosi lievää ja sitä on esiintynyt vain muutaman kerran, mutta fyssari huomasi että koko oikean lavan seutu on krampissa ja kuuma. Mentiin sitten eläinlääkärin arvioon, ja onneksi röntgenkuvissa ja ultraäänessä ei löytynyt mitään. Sivusidevaurio oli mahdollinen, tai sitten lihasvamma. Liikunta kevennettiin 30 min kerrallaan hihnalenkkeilyksi ja Rimadyl menee nyt aamuin illoin. Nyt muutama päivä sitten meillä oli kontrollikäynti fyssarilla, ja ainakin olkapään jostain syvemmästä lihaksesta löytyi revähtymän merkkejä, joten sitä nyt parannellaan pitkän kaavan mukaan. Seuraavat pari viikkoa menee vielä kevennetyllä liikunnalla asteittain kipulääkitystä purkaen ja oireistoa seuraten. Jos ei ala paranemaan, niin lääkäri suositteli magneettikuvausta. En ole itse nyt kovin huolissani, tietty nuo lihasvauriot on siitä ikäviä että paraneminen voi ottaa kuukausia, mutta olen huojentunut siitä että kyseessä taitaa kuitenkin olla vain lihasvamma, eikä esimerkiksi jokin luustojuttu tai rankaperäinen ontuma. Kurja löydös oli tosin se, että Nessillä kuului 2/6-asteinen sivuääni sydämestä, jota ei ole aiemmin kuulunut. Joten sydämen UÄ olisi edessä nyt lähiaikoina.
Ennen saikkua me ehdittiin jo nauttia kesäisistä uimavesistä, ihanista kimppatreeneistä ja käytiin Mikkelissä tokon omatoimileirilläkin kavereiden kanssa. Sää alkoi lämpenemään hellelukemiin kesäkuun puolivälissä, joten se ajoittui sopivasti samaan aikaan kun koirat olivat levossa. Tai no Nyytihän tietty saa lenkkeillä ja riekkua ihan normaaliin tahtiin, mutta ehkä kohta 11-vuotiasta koiraa ei haittaa se että lenkit lyhenevät väliaikaisesti. Nessin saikun alkuun sattui vielä ajoittumaan muutaman viikon lähes +30 asteen helteet, joten eipä silloin olisi säänkään takia voinut kauheasti urheilla. Nyt mulla itselläni alkaa kyllä olla vähän ikävä Nessin treenaamista, mutta ei voi mitään. Ja kesäloma alkaa parin viikon päästä – kurjaa kun ei voi oikein tehdä ”koko perheellä” mitään patikointiretkiä. Täytyy varmaan suunnata merelle patikkareissujen sijaan, veneessä matkustelu ja rantakallioilla pötköttely on ihan hyvää saikkutekemistä Nessillekin. :D No, pääasia on että mistään vakavasta ei ole kyse ja kisakausikin on vasta syksyllä edessä. Tai oikeastaan eka ”pakollinen” koe on marraskuun SM:t. Ehkä me siihen mennessä ollaan jo iskussa. Alla kuvia meidän alkukesän kivoista hetkistä yhdessä ja kavereiden kanssa. <3
Toukokuussa pidettiin Lempäälässä kimppatreenipäivä, jossa Ansu otti tosi kivoja kuvia Nessistä ja minusta, alla kuvasatoa sieltä.
Kotikoirat Nyyti ja Ness toivottavat hyvää kesänjatkoa kaikille!
Mä en ehtinytkään viime päivityksen jälkeen olla montaa päivää töissä, kun pääsinkin jatkamaan ”opintovapaata” koronaviruskaranteenin muodossa. Ja mikäs siinä, kun altistuminen ei johtanut sairastumiseen vaan palkalliseen ”kevätlomaan” ihmiskontakteja välttäen. Varsinkin kun mun työtä ei voi mitenkään tehdä etänä, oli luvassa pelkkää vapaata. Noille kahdelle karanteeniviikolle sattui vielä ihanat keväiset säät, joten tuli touhuttua koirien kanssa ulkona tosi paljon. Keväisen lämpimät säät houkuttelivat myös treenaamaan, joten tuli jonkin verran työstettyä tokojuttujakin eteenpäin. SM:t on näillä näkymin edessä marraskuun lopulla hallikisojen muodossa, joten on kiva kun on edes jokin kiintopiste edessä tulevaisuudessa.
Kevään lämpimät illat on parhaita!
Nyt kun vapaata on ollut huomattavasti normaalia enemmän, niin en ihmettele yhtään sitä ilmiötä mitä koronaviruskevät on synnyttänyt. Ihmiset hommaavat kuulemma nyt tosi paljon normaalia enemmän lemmikkieläimiä. Huomasin itsekin että ylenmääräinen vapaa-aika aiheutti orastavaa pentukuumetta, vaikka normaalissa kiireisessä arjessa ennen pandemiaa ei olisi jotenkin tullut mieleenkään miettiä pennun hommaamista. Ness on vasta 4,5-vuotias, ja tykkään siitä että koirilla olisi noin kuusi vuotta ikäeroa, ettei käy niin että huomaa olevansa vanhuslauman emäntä. Varsinkaan kun en halua että koiria on kovin monta yhtä aikaa. Onneksi nyt on jonkin verran tutuilla ihmisillä pentuja tulossa, niin voi vähän lievitellä pentukuumeen oireita muiden pentujen parissa!
Onneksi tiukimpia rajoituksia aletaan kahden päivän päästä purkamaan ja tiedossa on joitain kivoja treenijuttuja kavereiden kanssa mitä odottaa. Tää kevät on ollut kyllä outo, kun kalenteri tyhjeni ihan täysin ja ei ole ollut muita menoja kuin työvuorot ja satunnaiset koulun etäluennot. Tavallaan se on ollut myös tosi rentouttavaa, ja on ollut ihana vain olla kotona kiireettä. Pitkästä aikaa pihajutut ja puutarhahommatkin on alkanut kiinnostamaan, varsinkin kun karanteenissa menotkin oli vielä rajatumpia. Kun kaupassakäynnit oli kielletty, niin tuli nettishoppailtua paljon normaalia enemmän. Yksi kiva tilaus oli ihanat nimipannat koirille Vijuesta, niistä tuli tosi hienot!
Nyt on yksi mun lempparivuodenajoista menossa, kun ihana heleä vihreys valtaa luonnon, aamut ja illat on valoisia ja tekisi koko ajan mieli vaan olla ulkona. Karanteenissa tuli lenkkeiltyä tosi paljon, kun sitä ei onneksi ollut kielletty. Tytöt taisivat olla aika tyytyväisiä, kun niillä oli koko ajan seuraa ja lenkittäjä! Pitkien lenkkien välissä saattoikin löhöillä sohvalla päiväunilla:
Kuukausi sitten kirjoittelin tänne fiiliksiä Seinäjoen valintakokeen jälkeen. Silloin toiveikkaasti oli jo ajatukset suunnattuna kohti maaliskuun lopun Tampereen tuplakokeita. Enpä olisi ehkä uskonut muutama päivä päivityksen jälkeen, miten maailma toiminnaltaan muuttuukaan. Koronaviruspandemia aiheutti poikkeustilan ja valmiuslain käyttöönoton, jonka vuoksi kaikki treenit ja kokeet peruttiin ja hallit suljettiin. Ihmiset siirtyivät etätöihin, tiet tyhjenivät ja pelko tuntemattomasta viruksesta valtasi mielet ja uutiset. Nyt kolme viikkoa myöhemmin tuntuu jo tosi kaukaiselta, miten normaalia kaikki olikaan kuitenkin vielä hetki sitten! Alkujärkytyksen jälkeen sitä tottuikin yllättävän nopeasti siihen, että kalenteri on tyhjä ja pakollisia menoja ei ole. Olin tuolloin vielä opintovapaalla, mutta luonnollisesti myös koulut suljettiin ja mulla ei ollut edes etäopetuspäiviä. Treenitahti lopahti luonnollisesti ihan tosi minimiin, tuntui vaikealta saada ”kasattua” itseään treenaamaan omatoimisesti, kun oli ladannut paljon suunnitelmia ja odotuksia kokeita kohtaan. Kun ne peruttiin, niin takki tuntuikin tyhjältä ja oli vaikea jatkaa siitä mihin jäi. Niinpä me ollaan tehty paljon pitkiä ihania metsälenkkejä. Onneksi sää on suosinut ja ollut normaalia keväisempi jo maaliskuun puolellakin, aurinko on paistanut ja lämpötila huidellut yli kymmenessä asteessa.
Aika pian alkujärkytyksen ja uutisten kyttäämisen jälkeen alkoi opintovapaa ja kotona luuhaaminen kypsyttää, kun olin saanut kuitenkin huilailla kotona jo helmikuun alusta lähtien. Lisäksi kun kaikkia suositeltiin pysymään kotona ja välttämään ihmiskontakteja, niin ohjeistusta totellessa alkoi kaivata vähän vaihtelua. Kaipuu töihin sairaalapäivystykseen alkoi vaivata ja palasinkin tosi mielelläni viikko sitten takaisin – nyt ei tarvitse kyttäillä uutisista epidemiajuttuja, vaan saa kokea sen itse etulinjassa auttaen. Oli kyllä kaikkinensa aivan ihana olla opintovapaalla – jos sitä ei olisi ollut, niin voi olla että tämä kaikki ylimääräinen pandemian aiheuttamakin tuntuisi vielä raskaammalta. Täytyy toivoa että Suomi säästyy pahemmalta sairastuneiden määrältä, epidemia saadaan hallintaan ja elämä normaalimmaksi vielä kesän aikana! Ja jos kaikki menee hyvin niin ehkä sitä voisi vähän haaveilla uudesta opintovapaajaksosta ensi syksylle.
Poikkeustilan vuoksi treenit on nyt ollut yksintreenailuja lähikentällä, ja olen alkanut taas saada vähän kivaa tatsia päälle. On vaan jotenkin hankala saada sellainen normaalin määrätietoinen ote treeniin, kun ei ole yhtään mitään hajua siitä milloin voisi treenit jatkua. Valintakoekausi jäi täysin kesken, kun kokeita ehdittiin pitää vain yksi. Saa nähdä millaisella aikataululla seuraavat sitten tulevat, kun ohjeistuksia aletaan jossain vaiheessa lieventämään. Suomessa pitäisi olla PM:t näillä näkymin elokuun eka viikonloppu, mutta sitä ennen pitäisi olla valintakokeetkin pidettynä. Täytyy nyt yrittää pitää säännöllinen treenitahti päällä ja työstää kokonaisuuksiakin riittävästi. Helposti alkaa viilailla vaan palasia, kun ei ole kisoja edessä. Onneksi molemmat tytöt on ollut kunnossa. Tosin nyt kun on liikuttu aika paljon normaalia enemmän ja treenattu vähemmän, niin Nyyti on päässyt laihtumaan vähän turhan paljon. Treeninamien määrä on yleensä aika suuri, ja lisää päivittäistä ruokamäärää yllättävän paljon. Onneksi Nyyti ei ole oireillut selkäänsä ja selvittiin koko talvesta ilman kipulääkkeitä! Koirat tottuivat kyllä vähän turhankin hyvään kevään aikana, kun ne eivät joutuneet olemaan paljon ollenkaan yksin kotona, ja oli paljon aktiviteettia. Nyt onkin ollut kunnon arkeen palaaminen meille kaikille. Täytyy toivoa että seuraavaa päivitystä tehdessä maailman tilanne koronaviruksen kourissa olisi parempi. <3
Hyvää pääsiäistä kaikille näiden oudon näköisten pikku noitien myötä!
Viikko sitten oli kauden eka valintakoe Seinäjoella. Selviydyttiin urakasta jotakuinkin kunnialla, ja Ness oli lopulta 33. koirasta kivasti kahdeksas! Pisteitä kertyi 279. Matkaan lähdettiin edellisenä päivänä Hannan ja Zap-serkun kanssa, oltiin varattu illalle treenivuoro hallista. Halusin päästä tekemään tunnaria siellä, kun aika monella koiralla (myös Nyytillä) on aikanaan ollut ongelmia tunnarissa tuolla, en tiedä onko mattopohja jotenkin poikkeavan vahvan hajuinen tms. Tunnarissa olikin epävarmuutta, joten hyvä että käytiin.
Kisapäivästä tulikin meille pitkä, kun Ness starttasi vasta myöhään iltapäivällä numerolla 28. Tuolla ei päässyt oikein ennen kehää tekemään kunnon väsytystä, jonka Ness kyllä varmasti tarvitsisi. Talvikauden hallikokeet on kyllä siinä suhteessa tosi hankalia.
Reissukaverit
Kalleimmat mokat meillä tulivat ruudussa, jossa melkein joka osiossa liikettä oli jotain pientä huolestuttavaa. Eteenmeno oli hieman oikealle vino, onneksi selvittiin ilman korjauksia kun Ness seisoi aika pitkälti juuri ja juuri kehän sisäpuolella. Ruutuun lähtö oli hieman hukassa ja linja aukesi kohti hallin takaosaa ja Ness meni ruudun ulkoreunasta sisään. Maahan pikkuneiti meni ihan itse ilman käskyä! Loppuosakin oli epäsiisti, se meinasi vähän kurvailla mun ohi, eikä oikein seurannut kunnolla. Kaiken säädön jälkeen pisteet tippuivat kutoseen. Ruutu oli tokana, sitä ennen tehtiin luoksetulo joka oli muuten hyvä, mutta vapautuksessa tuli ÄÄNI! Ihan kunnon yksittäinen haukahdus. Aika korkeassa vireessä siis mentiin, onneksi vire vähän tasoittui kokeen myötä ja varsinkin toka kehä tuntui jo paremmalta. Mutta oli ihanaa olla kisaamassa ja mukana! Nyt on suunnitelmat suunnattu jo kohti Tampereen tuplakoetta, joka on kuun lopussa.
Mä kuvitelmissani naputtelin opintovapaani alkaessa opinnäytetyötä ja koulutehtäviä punaisessa tuvassamme nietosten keskellä, talvisen lumimyrskyn viuhuessa ikkunoiden takana ja takan rätistessä kotoisasti. No, tuuli on viuhunnut myrskylukemissa viikoittain, mutta lunta ei sitten ikinä tullut. Vettäkin on satanut ihan riittävästi, ihan sen verran että lenkeille olisi tarvinnut välillä kahluusaappaita. Nyt kun lumen tulon suhteen on jo luovuttanut ja alkanut nauttia keväisistä päivistä ja valoisista illoista, niin ehkä se talvi tulee sitten maaliskuussa ja jatkuu jonnekin juhannukselle. Joten kerran ei talvi tullut ajallaan, niin ei tarvitse tulla enää ollenkaan. Mutta on kyllä ollut outoa, kun se odotettu ihana pakkaslumi ja talven kauneus ei tullutkaan. Vähän kurjaa, mutta koska aina kaikesta täytyy miettiä positiivisiakin puolia, niin eipähän ole tarvinnut väistellä lenkkireittejä valtaavia hiihtäjiä, eikä liukastella jäällä tai tarpoa sohjossa. Nyt on ollut itseasiassa tosi hyvä lenkkeillä (silloin kun ei siis ole myrskynnyt ja satanut kaatamalla…), kun on päässyt kulkemaan metsissä ja poluilla täysin esteettä.
Ihan äkkiseltään ei kyllä noista kuvista uskoisi, että ne on otettu 20.2. Viime vuonna samaan aikaan oli ihan valtava määrä lunta:
Mutta on kyllä ollut ihanaa olla opintovapaalla. Tosi äkkiä tottui siihen ettei tarvitse mennä töihin, ja nyt sitä on jo ihan oloneuvoksena ja ajatukset muissa jutuissa, että töihin meneminen tuntuu hurjan kaukaiselta. Silti on kyllä riittänyt tekemistä ja päivät vilistää kovaa kyytiä. Täytyisi varmaan alkaa lottoamaan, koska tällainen palkkatyötön elämä on aika mukavaa. Ollaan treenattu ahkerasti vaihtelevalla menestyksellä ja vasteella, mutta meininki on pysynyt onneksi paineettomana ja fiilis kivana. Nyt meillä on viikonloppuna edessä Nessin kanssa Seinäjoen reissu, kun edessä on kauden eka valintakoe. Vähän meinaa pitkästä aikaa ajatus kisaamisesta jännittää, olisi ollut tosi kiva saada tammikuulle koepaikka, mutta ne on ollut kiven alla. Viimeksi ollaan oltu kehässä marraskuun alussa, joten joku tsekkaus olisi ollut kyllä tarpeen. Nyt on vähän sellainen olo, että mitä tahansa voi sattua. Ja niinhän se näiden eläinten kanssa aina on, mitä tahansa oikeastaan voi oikeastikin sattua! Mutta pääasia on, että on terve ja iloinen koira, kenen kanssa pääsee osallistumaan.
Nyyti on onneksi ollut koko talven hyvävointinen, eikä olla tarvittu kipulääkkeitä. Se on onneksi ikäisekseen kuitenkin yllättävänkin hyväkuntoinen, eikä siitä äkkiseltään arvaisi sen olevan jo yli 10-vuotias. Nyytin Myy-emä on virkeä lähes 16-vuotias rouva, joten täytyy toivoa että pitkän iän salaisuus olisi periytynyt tyttärellekin. Vuosi sitten tehty sterkkaaminen on tehnyt Nyytille hyvää, siitä on tullut rennompi ja iloisempi, ja se jopa osallistuu kaverikoirien leikkeihin. Aiemmin sitä ei oikeastaan millään lailla kiinnostanut muiden leikit, nyt se on spurttaillut pelloilla kyyläilemässä kavereita. Nessin kohdalla en ole huomannut steriloinnin aiheuttaman yhtään mitään muutosta mihinkään, se on oma hassu itsensä mitä on aina ollutkin. Senhän mielestä muiden koirien kanssa juokseminen on siisteintä ikinä. Tytöt on myös kotona leikkisämpiä, ne painiskelevat usein lattialla toisiaan pureskellen. Niillä on kyllä onneksi tosi hyvä suhde keskenään, ja ne selvästi nauttivat toistensa seurasta. Meidän mainiot mustat ketut! Tää kahden aikuisen järkevän koiran kanssa eläminen on kyllä suorastaan helppoa.
Nyt tuli kyllä ennätyspitkä päivitystauko, näköjään viimeksi marraskuussa on tullut kirjoitettua tänne mitään. Olin joulukuun alussa lomallakin, ja monena päivänä kävi mielessä että täytyy tänne kirjata kuulumisia, mutta aina se vain jäi. Instagramiin on tullut nykyään laitettua enemmän juttuja, en tiedä alkavatko nämä blogit olla vähän vanhentuneita, mutta itselleni on kiva kun samasta paikasta löytyy niin paljon muistoja melkeinpä kymmenen vuoden ajalta. Nyt kiireisen syksyn jälkeen edessä häämöttää parin viikon päästä alkava opintovapaa. Oli aika rutistus syksyllä tehdä 20 op kolmessa kuukaudessa töiden ohessa, jossain vaiheessa meinasi epätoivo iskeä kun etätehtävien määrä oli tosi hurja. Onneksi on kotona ihana mies, joka auttoi Nyytin ja Nessin lenkityksissä. Treenitahti tuosta syksyn urakasta kyllä kärsi, mutta välillä on pakko priorisoida asioita. Nyt opintovapaan myötä ehdin onneksi sekä treenaamaan, lenkkeilemään että tekemään niitä koulujuttujakin. Maaliskuun ekana päivänä on tän kauden ensimmäinen maajoukkueen valintakoe Seinäjoella, minne osallistun Nessin kanssa. Jännää, eka kokonainen kausi edessä! Viime vuonna päästiin vasta kaksiin vikoihin valintakokeisiin, kun kauden alkaessa ei oltu vielä kisattu EVL:ssä.
Joulukuun alussa vietettiin ihana, aurinkoinen ja kirpeän talvinen viikonloppu Strömforsissa Tending-leirillä, jossa Maarit otti ihania kuvia koirista treeneissä ja lenkillä. Saatiin tehtyä myös tosi hyödyllisiä treenejä, Zap-serkku ja Ness joutuivatkin kunnon kuunteluhaasteisiin ja oli tosi kiva pähkäillä treenejä isommalla porukalla. Alla kuvasatoa viikonlopulta, kaikki kuvat on ottanut Maarit Karhu-Teiskonen. Melkeinpä tuon viikonlopun myötä talviset kelit loppuivatkin, ja nyt on ollut koko talven ajan ällöttävä tuulinen ja sateinen plussakeli. Lumestakaan ei olla saatu nauttia ollenkaan.
Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen
Ihana Nyyti! Kuva: Maarit K-T
Nyyti on ollut tosi hyvä nyt koko talven, joitain kertoja se on märillä ja tuulisilla keleillä pidemmillä lenkeillä vammakävellyt vähän aikaa, mutta oire on mennyt aina suht pian ohitse. Ei olla tarvittu lääkehoitoa ollenkaan, normaalit fyssarikäynnit on ollut 4-6 viikon välein. Ness on melkeinpä näistä ollut nyt enemmän jumissa, tuo aktiiviharrastaminen kyllä vetää kropan enemmän jumiin. Mä meinasin vähän innostua, kun tokon tulevan sääntömuutoksen myötä veteraanikoiria saa tiputtaa takaisin alempiin luokkiin. Voisi olla ihan hauskaa, jos Nyytin kanssa kävisi joskus muutaman AVO-kokeen ihan mielenvirkistysmielellä kisaamassa. Rallytokokin olisi tietty yksi vaihtoehto, mutta mua se laji ei ole oikein alkanut millään lailla kiinnostamaan, vaikka nykyään tosi suosittua onkin.
Ihana Nyyti! Kuva: Maarit K-T
Vuosikymmenkin vaihtui. Viime vuodelta ei nouse mitään yksittäistä kohokohtaa mieleen, ei hyvässä eikä pahassa. Oli ihana päästä kisaamaan taas kunnolla EVL:ssä ja monia kivoja retkiä tuli tehtyä. Ness valioitui tokosta maaliskuussa, päästiin keväällä Valmennusrenkaaseen ja kesällä SM-finaaliin. Syksyllä opiskelupaikka ja työkierto piristivät ja olivat kivaa vaihtelua tavalliseen työntekoon. Tälle vuodelle toivon koirille – ja tietysti myös meille ja kaikille läheisille – terveyttä, terveyttä ja terveyttä. Jos tuo toive toteutuu, niin kaikki muu on vain minusta kiinni. Nyt on ihanaa saada katkos työntekoon kahden kuukauden opintovapaan merkeissä, ja varmaan syksylläkin jatkan opintovapaata jonkun pätkän. Seuraavat 1,5 vuotta menee opinnäytetyön merkeissä, jonka tekemiseen on aikataulutettu koulun puolesta 810 työtuntia…
Selasin äsken viime tammikuun päivityksiä, ja näköjään on ollut ihana hanki ja -19! Kateeksi käy nytkin talvisäistä nauttivia, kun lähden ajelemaan yövuorosta kotiin pimeään ja +4 asteiseen vesisadekeliin. Blaah. Alla vielä kuvakuulumisia joulun ajalta.
Käytiin viikko sitten kisaamassa Nestorin kanssa sen yhdeksäs EVL-koe. Tavoitteena oli nollaton koe, ja se tavoite täyttyi, vaikka kyllä siellä taas aika paljon kaikkea tapahtui. Meillä on nyt kolmesti käynyt niin, että ohjatun ollessa vika liike, Ness kaahaa ohi merkin suoraan kohti jompaa kumpaa reunakapulaa! Tuota ei ole käynyt muistaakseni kuin kerran renkaan vaikeassa treenissä. Onneksi se on kuuliainen ja pysähtyy kyllä, ja on ohjattavissa uudelleen merkille, mutta saa nähdä alkaako tuota ilmentyä nyt enemmänkin. Tein kokeen jälkeen vähän vaikeaa merkki/nouto-erottelutreeniä, ja siinä sain sen mokaamaan ja nätisti vähän käsiteltiin asiaa. Uskon että se kyllä ymmärsi mokansa hyvin, kun sen jälkeen treeneissä merkitkin on ollut tosi täsmällisiä, eikä sellaisia roiskaisuja.
Tässä vielä sama (Nessin ikioma) versio ohjatusta vajaa 2 kk aiemmin Helsingin piirinmestiksistä:
Kaukot oli tosi huonot, ei siirtänyt painoa nyt oikeastaan ollenkaan taakse, vaan nykäisi takajalkojaan eteenpäin. Blaah, nämä pitäisi kyllä saada kuntoon. Seuraaminen oli vähän huoleton ja keskittymätön, tunnarissa itse haistelu oli nyt onneksi siisti, mutta paine liikkeessä tuntuu nyt purkautuvan aina jossain kohti, ja nyt se oli paluussa jossa Ness pureskeli kapulaa. Tää virhe oli kyllä jo selkeästi vähän tuloillaan, kun se on tehnyt otteenkorjauksia, joihin en ole puuttunut. Nyt ollaan muistuteltu siistejä palautuksia. Ikinä ei kyllä pitäisi olla puuttumatta pieniinkään virheisiin ja jättää mitään harmaalle alueelle! Se kostautuu aina jossain vaiheessa… Ekana liikkeenä oli ruutu, jossa eteenmeno oli oikealle vino. Pysäytin ja korjasin. Tuo eteenmeno on nyt vähän pohdinnan alla muutenkin, otin siitä targetin pois kun Ness alkoi selkeästi etsimään vähän liikaa silmillä targetia jo matkalla. Nyt ollaan tehty vain irtoamista näyttämäistä apuna käyttäen ja pysäyttelen sitä vaihtelevin välein. Vähän vinoja tulee aika paljon, mutta niihin on kyllä tosi vaikea puuttua. Täytyy miettiä tätäkin. On tää vaikea laji!
Ness tekee hommat, Nyyti kerää palkinnot!
Oli siellä positiivisiakin juttuja tietty mukana, zeta oli oikein hyvä ja tunnarissa nuuski rauhassa ja teki päätöksen heti. Kierto oli myös ihan hyvä. Se on onneksi tainnut toimia joka kokeessa! Istumisasento on kyllä aika kamala korppikotkakyyläys, kun odotus kapuloille on tosi korkea.
Kisatytöt. Nyyti sai olla tärkeän turistin roolissa, ja tietty keräsi palkinnot itselleen.
Nyt vietän taas yövuoron viimeisiä tunteja. Odottelen jo innolla vuoden vaihdetta ja tulossa olevaa opintovapaata. Ei töitä ollenkaan, eli ehtii opiskelujen lomassa vähän enemmän antaa aikaa koirillekin. Nyt syksyn ne ovat olleet kyllä normaalia vähäisemmällä treenillä ja lenkityksellä, kun aikaa on mennyt niin paljon opiskeluun töiden ohella.
Pilvijärven rannalla
Pari päivää sitten saatiin nauttia hetki pikkupakkasesta ja ensilumesta.
Bordercolliet Nyyti, Ness ja Nipsu 