Elämä jatkuu

Vuosiin kauneimman ruskan jälkeen arki jatkuu nyt marraskuiseen tapaan synkkänä ja sateisena. Aurinko ei ole tainnnut paistaa melkein viikkoon ja seuraava viikkokin näyttää siltä että valoa on turha toivoa. Kaapista on täytynyt kaivaa otsalamput, huomiovalot ja heijastinliivit. Kun asuu katuvalottomalla alueella, on tämä pimeä vuodenaika oikeasti todella pimeä. Onneksi vuorotyö mahdollistaa sen, että pääsääntöisesti pääsen tekemään ne pitkät lenkit valoisalla. Ja nyt syksyn mittaan olen välillä ollut itselleni vähän armollisempi; jos ei huvita mennä ollenkaan, niin sitten en mene. Koirat ei yksittäisistä lepopäivistä kärsi. Pääsääntöisesti ne kuitenkin saa virikkeitä ja liikuntaa ihan riittävästi, joten satunnainen tylsyys ja siihen tottuminenkin tekee ihan hyvää.

Huomenna tulee kuukausi Unnan menettämisestä. Tavallaan tuntuu vieläkin epäuskoiselta ja tavallaan taas tuntuu siltä kuin siitä olisi jo ikuisuus. Onneksi mulla on Nyyti ja Ness, joita on Unnan poismenon jälkeen tullut otettua syliin ja halittua normaalia enemmän – jonain päivänä niitäkään ei sitten enää ole. Arjen sujumisen suhteen jollain tavalla on ollut nyt helpompaakin, kun on kaksi tervettä ja ”nuorta” (en voi kuvitella että 9-vuotiasta Nyytiä pitäisi ajatella jotenkin iäkkäänä!) koiraa joiden kanssa voi puuhata kaikkea miettimättä että kotona odottelee se kolmas vanha koira, joka tarvitsee ne omat virikkeensä. Unnahan ei enää nyt syksyllä ollut pidemmillä lenkeillä ollenkaan mukana, ja yskän alkamisen jälkeen pidin sen levossa, joten tuntui usein kurjalta kun se oli ollut jo työpäivän ajan yksin, ja joutui jäämään saman päivän aikana uudelleen yksin kun lähdin treenaamaan ja lenkittämään nuoremmat.

Pääsin yskäkaranteenin loputtua aloittamaan hallikaudenkin ja kivat meidän seuran arvokisavalmennusryhmän treenit hyvässä porukassa. Meillä on tänä talvena kolmen mun kaverin kanssa yhteinen oma halli, joka sijaitsee näppärästi vain 8 km päässä meiltä. Hallissa on omat puutteensa, mutta kyllä se talven viimalta ja pimeydeltä antaa suojaa. Ja kivaa kun se on oma, saa treenailla rauhassa. Alla tytöt meidän ”kasvihuoneella”.

Nessin kanssa olen tahkonnut lähiaikoina erityisesti eteenmenoja, kiertonoutoa, tunnaria, seuraamista ja kaukoja. Muutama viikko sitten käytiin Mika Jalosen koulutuksessa, jossa Ness ei ehkä ihan näyttänyt parastaan ja se kävi vähän turhan kuumana. Se teki vähän outoja virheitä ja oli vähän keskittymätön ja palkanodotus loisti siitä kilsan päähän. En ole ehtinyt oikein tehdä kokonaisuuksia, ja liikkeiden opettamisessa tulee palkattua kuitenkin tosi tiuhaan koiraa, jolloin odotusarvotkin tietysti kasvavat. Ness on ollut muutenkin vähän kuumakallena nyt, epäilen että juoksu alkaisi olla tuloillaan – tai sitten sillä vaan alkaa mennä kuppi nurin! Toissapäivänä käytiin Oililla, jossa tein viiden liikkeen kisan. Yleensä halliin/kentälle tullessa olen antanut Nessille pallon, jonka kanssa se on saanut omaan tahtiin vähän juoksennella ja leikkiä. Sen leikkiminen yksinäänkin on välillä aika raivoisaa pallon paiskomista, joten se taitaa kuumua vain siitä, kun olen ajatellut että se vain vähän purkaa siinä ylimääräisiä höyryjä. Nyt päätin olla antamatta ja valmisteluina tein vain namipalkalla vähän kaukoja ja seuraamista ennen kehään menoa ja -tadaa!- mielentila oli paljon parempi! Nessissä on kuitenkin olemassa siellä pohjalla perusluonteessa tietty vakaus ja rauhallisuus, jota sen juoksevaisuus, melko aktiivinen kropankäyttö ja suuri taistelutahto (ja ehkä hitusen mun suorittama motivoiva aivopesu) peittää alleen. Kun mentiin vakavana ilman sen kummempia höntsäilyjä kehään, ei se ollut kehittänyt itselleen turhia kierroksiakaan. Tätä täytyy nyt jatkaa näin! Meillä on monessa liikkeessä aika iso työmaa vielä, olen päättänyt olla nyt miettimättä mitään koekäyntejä ja rauhassa treenaillaan EVL:ää valmiiksi.

Mä olen aina lukenut paljon kirjoja, ja olen kokenut ihan uuden innostuksen nykyteknologian ihmeistä: äänikirjat! Mikäs sen mukavampaa sienimetsässä tai reippaalla lenkillä, kuin kuunnella samalla hyvää tarinaa. Kätevä appi puhelimeen josta löytyy laidasta laitaan kirjoja ja lenkille! Menee kyllä tosi rattoisasti kävelyt. En kauheasti ole ikinä tykännyt kuunnella musiikkia lenkeillä, kun se tuntuu peittävän taustaääniä liikaa. Äänikirjojen rauhallisen puheäänen ohi kuulee myös lähestyvät autot tai muut jutut jotka täytyy tajuta huomioida. Parasta lenkkiseuraa edelleen on kyllä tietty hyvä lenkkikaveri, mutta sen puutteessa äänikirja on oikein hyvä seuralainen. Alla hyviä lenkkikavereita Pilvijärven rannassa muutama viikko sitten; Neo, Raito, Nyyti ja Ness:

Ylläolevasta pumpulimaisesta niitystä tyli niin paljon mieleen pehmeä Unna ja sen untuvainen pohjavilla, että täytyi ikuistaa se kuvaan. Kuinkahan kauan ajatukset harhailee edelleen ikävöiden meidän pieneen kauniiseen mummokoiraan. Yksi päivä tuli ihan kamala olo ja itku, kun Unnalla oli tapana autossa ollessaan katsella takaikkunasta ulos ihan nenä lasissa kiinni istuen. Taustapeilistä näkyi aina hauska Batman-figuuri pystykorvineen – ja mulla tuli niin tyhjä ja surkea olo, kun sitä tummaa pystykorvaista hahmoa ei ollut siellä peilissä! Voi Unna! <3

Meillä on edelleen aamupainia harrastavat mustat ketut, jotka aloittavat tämän rutiinin joko sängyssä tai viimeistään keittiön lattialla. Hassut! Ehkä nekin jollain oudolla koiramaisella tasolla osaavat arvostaa perheenjäseniä taas entistä enemmän, kun yksi on joukosta poissa? Tai sitten ne vain muovaavat kutistuneen laumansa keskinäistä sidosta läheisemmäksi. Tai sitten ne vain ovat omia koiramaisia itsejään, ja ovat keksineet hammastelun hauskuuden sattumalta nyt pidemmän tauon jälkeen. Hauska tuota on kyllä seurata, ne on viimeksi leikkineet noin paljon silloin kun Nessi oli pentu.

Nyt vielä viimeinen tunti yövuoroa, sitten aamulenkille ankeaan vesisateeseen ja nukkumaan. Ensi kertaan!

Kolme viikkoa ilman Unnaa

Huomenna tulee kolme viikkoa Unnan kuolemasta. Suru on edelleen läsnä ja ajoittain tulee itku, mutta päällimmäisenä tunteena on silti edelleen jonkinlainen huojennus ja helpotus siitä, miten pitkän ja hyvän elämän Unna sai elää, sekä miten hallitusti se mun niin pitkään pelkäämä loppu sitten lopulta tapahtui. Kun on jo pidempään ollut vähän huolissaan rakkaasta vanhuskoirasta, ja pyöritellyt mielessä sitä miten ja milloin se kamala päätös täytyy tehdä, niin surun rinnalla tuntuu selkeästi myös jotain keveyttä. Mun ei tarvitse olla enää huolissaan, Unnalla on nyt kaikki hyvin. Meidän vain täytyy tehdä sitä luopumista ja surutyötä. Ajoittain tulee itku ja kuvia tai videoita en halua katsella, jollain tavalla sitä vähän tässä arjen keskellä vältteleekin ajattelemasta Unnaa –  sen poismeno tuntuu vieläkin vähän epätodelliselta. Sain muutama päivä sitten purettua kamerasta ne viimeiset Unnasta otetut kuvat. Otin ne 10.10. kun mulla oli synttärit, ja ulkona ihana aurinkoinen syyssää. Olen jo pidempään aina kuvia ottaessa ajatellut, että nämä voi olla ne viimeiset. Nyt ne sitten oli ne. Kuvat ovat tässä ohessa kuvituskuvina.

Nyyti ja Ness on alkanut leikkimään tosi paljon enemmän kuin aiemmin. Ennen leikkiminen oli niillä aika satunnaista, mutta Unnan poismenon jälkeen ne on lähes joka aamu painineet yhdessä, hammastelevat toisiaan lattialla maaten. En tiedä mistä se johtuu, kaveri kertoi että sen kolmen huskynartun laumassa kävi sama juttu, kun vanhin husky kuoli. Ehkä nekin surevat jollain omalla tavallaan? Me ollaan vältelty bortsuille mainitsemasta Unnaa. Unnan ollessa elossa ne osasivat pyynnöstä näyttää missä Unna on, ja tiesivät tietysti sen nimen. Ne näkivät Unnan kuolleena eläinlääkärissä, ja niille kerrottiin että Unna jää sinne. Nyyti veti aikamoiset sijaistoimintovenyttelyt useaan otteeseen ko. tilanteessa, Ness alkoi liehakoida meitä vähän levottomasti, kun oli nuuskinut Unnaa. Kun Unnan tuhkat tulivat, annoin niiden nuuhkia rasiaa ja sanoin Unnan nimen. Niiden reaktio oli sydäntä särkevä; ne hyppäsivät molemmat yhtäaikaa nuolemaan mun kasvoja niin raivoisasti, että kaaduin istualtani selälleen lattialle.

Nyt on pyhäinpäivän yö. Käytiin illalla hautausmaalla viemässä kynttilöitä haudoille, ja tietysti Unnankin muistolle sytytettiin oma kynttilä yleiselle muistopaikalle. Voi mun pikkuinen, ikävä on varmaan vielä pitkään. Ja kiitollisuus siitä, että Unna oli mun hieno koirani. Välillä myös vähän haastavakin, mutta kaikkinensa niin itsevarma, omilla jaloillaan seisova rautarouva.

Sitten vielä se ihan viimeinen kuva. Viimeinen yhteinen pieni kävely ahdistavista eläinlääkärin tiloista, hetki yhdessä syysauringossa ja merituulen tuomat kivat tuoksut. Viimeinen kaunis yhteinen muisto. Kiitos vielä Unna, kiitos kun olit mun.

 

Unna on poissa

Meidän niin tärkeä Unna nukkui pois toissapäivänä.
Syyskuun lopussa käytiin lääkärissä perustsekkauksessa ja uusimassa kipulääkekuuri. Muutama päivä ajan varaamisen jälkeen Unna alkoi yskimään, jolloin tietysti ajattelin että sillä on kennelyskä. Eläinlääkärissä ei tällöin löytynyt mitään huolestuttavaa. Kun yskä paheni muutamassa päivässä, syötiin antibioottikuuri mahdollisen infektion vuoksi. Kun ab-kuuri loppui ja yskä oli silti jatkunut melko samanlaisena kolmatta viikkoa, me päätettiin Bobin kanssa että viedään se keuhkoröntgeniin. Tällöin jo puhuttiin keskenämme että sieltä voi löytyä mitä tahansa, ja että katsotaan jatkoa sitten vähän sen perusteella.

Mulla oli maanantaina 15.10. vapaapäivä, ja päätin että yritän saada samalle päivälle jostain ajan varattua. Unnan vointi ei onneksi ollut mitenkään huonontunut, vaan pysynyt melko samanlaisena. Iltaisin se vaikutti usein vähän levottomalta kipulääkityksestä huolimatta; vaihteli makuupaikkaa, läähätteli ja yski. Keuhkoröntgenissä näkyikin sitten se mitä oltiin pelätty ja epäilty; keuhkot olivat täynnä ”jotain”, mahdollisesti etäpesäkkeitä. Niitä oli sen verran tiuhaan, että thoraxkuvassa sydän ei meinannut erottua massan alta. Soitin Bobille ja pyysin sitä tulemaan paikalle. Me oltiin monesti viimeisen vuoden aikana puhuttu Unnasta ja vääjäämättä lähestyvästä eron hetkestä, ja oltiin molemmat sitä mieltä että on parempi päästä ajoissa pois, kuin miettiä että onko toisella kaikki hyvin. Ennuste oli lohduton, joten tehtiin yhdessä päätös että Unna saa lähteä heti. Käytiin vielä pieni kävely Herttoniemenrannan kalliolle merta katselemaan ja hyvästeltiin. Eläinlääkäri ehdotti vielä että halutessamme olisimme voineet viedä Unnan vielä joiksikin päiviksi kotiin, mutta kumpikaan meistä ei olisi pystynyt lähtemään kotiin tekemään yhdessä niitä kaikkia pieniä päivittäisi rutiineja tiedostaen että ne ovat niitä ”viimeisiä kertoja”. Oli parempi että Unnan lähtö tuli nyt hieman yllättäen, se nukahti rauhallisesti syliini eläinklinikan lattialla. Nyyti ja Ness pääsivät myös vielä lopuksi, kun kaikki oli ohi, nuuskimaan poisnukkunutta.

 

Tämä päivitys on vaikein ikinä. Kamerasta löytyy vielä kuvia viime viikolta, saa nähdä milloin pystyn ne sieltä katsomaan. Kotona on monia pieniä asioita jotka muistuttavat Unnasta, ja itku tulee helposti. En muistanut miten raastavalta ero ystävästä ja perheenjäsenestä lähes 15 vuoden ajalta tuntuu. Talo tuntuu niin tyhjältä, kun pieni harmaa mummokoira ei taaperra siellä.

Kiitos Unna, olet rakas.

Hyvä tyttö, saa mennä! Nyt olet vapaa.

TK1 Taivaannastan Diidalogus 26.01.2004 – 15.10.2018

Huikea pohjoinen

Vitsi miten hieno reissu meillä olikaan! Edellisen päivityksen jälkeen startattiin seuraavana aamuna aikaisin auto kohti pohjoista. Unna vietiin jo edellisenä päivänä hoitoon, sen oli paljon parempi jäädä Dollan kaveriksi tänne, kun ei se enää jaksaisi tuollaisia reissuja. Loman ekana kohteena oli Limingassa TOKO SM:t, jotka sattuivat sopivasti matkan varrelle. Ilman pohjoisen reissua en olisi ajellut niin kauas turistiksi, mutta 6 h autolla ajoa yhdelle aamulle oli aika sopiva määrä ja tauko SM:ssä oli oikein mainio. Saavuttiin mun ”noin” aikatauluarviolla täydellisesti paikalle juuri kun Oili ja Zip astuivat numerolla 1 kehään tekemään yksilöliikkeitä! Myös Nyytin Neo-poika oli ekaa kertaa finaalissa mukana, joten jännittämistä riitti. Neo harmillisesti nollasi ruudun kun seisoikin takalinjalla, mutta jo pelkkä finaaliin pääsy Suomen huikeassa tasossa on superhieno juttu! Olin edellisenä päivänä seurannut tiiviisti kotoa livetuloksia, mutta koepaikalla ollessa tuntui että tuloksissa ei meinannut pysyä kärryillä kun oli mukava nähdä kaikkia tuttuja ja jutella. Carita ja Hurja voittivat hienosti suomenmestaruuden, onnea! Nessin Jeti-veli voitti lauantaina avoimen luokan ja Pipsa-sisko vetäisi myös alokkaasta hienot pisteet. Oli kiva nähdä sisaruksia ja vaihtaa kuulumisia, on niissä kyllä niin paljon samaa.

Ness, Pipsa ja Jeti

Limingan SM:stä lähtiessä suunniteltiin että mennään yhdeksi yöksi Hossaan. Ekan yön yöpymispaikkaa emme olleet sen kummemmin suunnitelleet, tavoitteena oli olla seuraavana päivänä Kuusamossa ja yöpyä vain matkalla sinne jossain kivassa paikassa autossa. Matkalla bongattiin Syötteen kansallispuiston kyltit, ja kurvattiin sinne yöksi. Mulla on tavoitteena kiertää kaikki kansallispuistot, joten tulipa käytyä nyt sielläkin. Illalla käveltiin puiston reittejä pitkin iltalenkki ja sopivasti luontokeskukselta löytyi täyspitkä frisbeegolfrata, joka pelattiin seuraavana aamuna läpi.

Iso-Syötteen huipulla

Kuusamossa meillä oli kylpylähotelli varattuna kolmeksi yöksi. Kuusamon loma oli kunnon aktiivireissu, kahtena päivänä vuokrattiin fatbiket ja pyöräiltiin 15 km ja 21 km lenkit ja pelattiin frisbeegolfia päivittäin. Iltaisin olikin kiva lillua kylpylän porealtaissa kun oli tullut päivällä liikuttua kunnolla. Yhtenä päivänä tehtiin päiväretki Sallatunturille, jossa kokeiltiin täysjousitettuja sähköfatbikeja. Noilla olisi aika huikean hauska ja helppo lenkittää koiria, harmi että ovat aika suolaisen hintaisia – ko. pyörien ovh oli 4500€. Täytyy varmaan pistää lotto vetämään!

Latupohjia pitkin koirien oli turvallista juosta pyörän mukana

Kuusamosta ajeltiin mun lempparipaikkaan Lapissa; Pallakselle. Mä olen ollut siellä aikanaan ekan kerran rippikoulussa, ja jotenkin sinne tuntureille jäi silloin pala sydäntä. Tuollaisen karun jylhät maisemat on ihan mielettömän hienoja. Pallaksella vietettiin yksi yö hotellissa ja kierrettiin illalla 9 km Taivaskeron kierros. Pallakselle nousu tuntui silloin taas kohtuullisen raskaalta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan lastenleikkiä verrattuna edessä olleeseen Senjan Husfjelletille kapuamiseen. Meillä oli kautta reissun ihan mielettömän hyvä tuuri säiden suhteen, aurinkoista ja kaunista, muttei liian kuumaa. Ötököitäkään ei ollut yhtään, kun edellisellä viikolla oli Lapissa ollut jo muutama pakkasyö. Täydellistä. Pallaksellakin sattui kaunis ilta ja se olikin ainoa kerta kun koko reissun aikana napsin enemmän kuvia mukana olleella järkkärikameralla. Alla muutamia kuvia ihanalta Pallastunturilta ja Taivaskerolta. Kansallispuistojen alueella pyrin noudattamaan sääntöjä koirien kytkettynä pitämisestä, mutta kuvia varten tytöt saivat tietty juoksennella vähän vapaana. Poroja näkyi jo Syötteellä ja Kuusamossakin, ja oli kiva huomata että molemmat ovat edelleen täysin ”porovarmoja”. Katsovat kiinnostuneena ja saattavat ajaa vähän jälkiä, mutta eivät edes harkitse perään lähtemistä, kuten eivät minkään muunkaan eläimen. Unnahan aikanaan oli täysin hallitsematon porojen suhteen, se veti niistä ihan järjettömän kiepit ja sitä ei olisi voinut kuvitellakaan päästävänsä vapaaksi poroalueella.

Pallakselta suunnattiin vihdoinkin auto kohti Kilpisjärveä ja Norjan Senjaa. Senja oltiin valittu kohteeksi jo joitain viikkoja aiemmin, kun sitä on kovasti kehuttu ja kuvat sieltä vaikuttivat huikeilta. Ja sitähän se olikin! Turkoosia vettä, valkoisia hiekkarantoja ja korkeita vuoria. Ekana iltana löydettiin kaksi hienoa hiekkarantaa, joista toinen oli myös telttailualueena. Norjassa reissaaminen on tehty kyllä tosi helpoksi, kun tuollakin oli ilmainen leirintäalue lämmitetyllä wc:llä ja vesipisteillä. Meillä oli teltta mukana, mutta päädyttiin nukkumaan kaikki yöt mun autossa, johon mahtui tosi hyvin kun kaadettiin takapenkit ja oltiin jo edeltävästi ostettu sinne kunnon patja taakse. Tavarat raivattiin vain alta pois suksiboksiin.

Bøvaerin rannalla

Nyyti ja Ness nauttivat ihan hurjasti kun pääsivät rannalle juoksemaan. Takana oli useamman tunnin autolla ajo, joten tyypit ottivat ilon irti. Uimaan en niitä päästänyt, jäämeren vesi oli hyisen kylmää. Illalla yöpymispaikan rannalla istuskellessa tavattiin muita turisteja, jotka suosittelivat koirien kanssa patikointiin läheisen Skalandin kylän kirkon pihasta lähtevää Husfjellet-vuoren (635 m) reittiä. Senjan kuuluisin huippu Segla me päätettiin jättää väliin, kun loppumatka reitistä olisi kuulemma ollut todella kivikkoinen ja haastava koirien kanssa. Lisäksi mä en tunne oloani kamalan kotoisaksi äkkijyrkkien satojen metrien pudotuksien äärellä. Husfjelletille nousuun meni muutama tunti ja varsinkin loppuvaiheessa nousu oli aika raskas. Tosin lähellä häämöttävä huippu sai pistämään töppöstä toisen eteen. Vuorelta oli jokaiseen ilmansuuntaan ihan mielettömät maisemat. Jäämeri ja vuorijonot levittäytyivät ympärillä ja aurinko paistoi. Huipulla oli tosi tuulista, joten takkia sai alkaa vetämään nopeasti päälle kun nousussa oli tullut sen verran hikiseksi että kylmä tuli pian. Mä en itse uskaltanut mennä korkeimmalle kärjelle, pelkästään kärjen lähestyminen tuntui tosi pelottavalta. B kävi huimapäänä kiipeilemässä ja kiikkumassa muutaman hassun kiven varassa olevalla kärjellä ja mua pelotti niin paljon etten meinannut edes uskaltaa katsoa. Koirat pysyivät visusti valjaissa ja hihnoissa kiinni, tuolla ei olisi voinut kuvitellakaan että olisi antanut niiden olla vapaana. Tuo oli kyllä reissun hienoin hetki ja maisema, ihan mieletön paikka jota ei saa kuviin mitenkään tallennettua oikeutetusti.

Bobi reippaana Husfjelletin huipulla

Tuonne kärkeen me kavuttiin

Näkymät huipulta

Suurimman osan matkaa polut olivat helppokulkuisia ja tassuystävällisiä

Senjaa kierreltiin myös autolla ympäriinsä, ja tuosta jäi kyllä fiilis että sinne voisi mennä joskus uudestaankin. Norjan luonto on kyllä ihan käsittämättömän hienoa. Mertakin jaksoi tuijotella vaikka kuinka pitkään veden kirkkauden vuoksi, näkyvyys oli monta metriä. Koiriinkin suhtauduttiin ystävällisesti ja niistä tultiin kyselemään. Bordercollie on Norjan yleisin koirarotu ja lampaita näkyi useasti tien varsilla ja laitumilla. Nyytille ja Nessille me ystävällisesti ilmoitettiin aina lammashavainnoista, ja tyypit oli koomisen näköisiä kun ne kyttäsivät lampaita silmät kovina ikkunan läpi.

Seuraavana päivänä ajeltiin Lyngen-vuonolle. Sielläkin oli aikas hienoa, tosin edellisen päivän vuorikiipeilyt painoi jaloissa sen verran että päätettiin pitää autoilupäivä ja ihailtiin maisemia ajellen ympäriinsä. Yksi pienempi tunturiylänköjen tunturi käytiin valloittamassa matkalla Altaan, kun oli pakko vähän oikaista omia ja koirien jalkoja autossa istuskelun jälkeen. Palattiin Suomeen Altan yön jälkeen hissukseen ajellen, pysähdyttiin Liminganlahden ja Pyhä-Häkin kansallispuistoihin vielä paluumatkalla pitämään lenkkitaukoja.

Lyngen-vuono

Taas kerran jäi kyllä pala sydämestä jonnekin tuonne. Vitsaillen katseltiin aina taloja, joissa roikkui ikkunassa myytävänä-kyltti. Olispa aika huikeaa jos kotipihasta aukeaisi tuollaiset maisemat. Täytyy siis tosiaankin pistää se lotto vetämään…!

Nyt muutama viikko reissusta paluun jälkeen arki ja työtkin tuntuu vielä kevyiltä, kun on ladannut akut kunnolla tuolla tunturien ja vuorien tuulissa. Syksy on nyt todella alkanut helteiden ja auringonpaisteen jälkeen, tällä viikolla on saatu ekat kunnon myrskytuulet ja syyssateet. Mä kyllä tykkään kaikista neljästä vuodenajasta, ainoa mikä vähän ahdistaa on tuo pimeys. Onneksi vuorotyö vähän helpottaa siinä suhteessa, että pääsee viikoittain tekemään kunnon lenkit myös valoisalla. Nessin treenitkin on käynnistynyt lomailun jälkeen kivasti, mutta on siinä kyllä vielä hurjasti hommaa ennen kuin me sinne EVL:ään päädytään!

Nyyti 9 vuotta

Maailman paras pikku kullanmuru, meidän sylififi Nyyti täyttää tänään jo yhdeksän vuotta! Joka vuosi hoen tätä samaa, mutta ihan sairasta miten nopeasti aika menee! Toivottavasti meillä olisi vielä mahdollisimman monta tervettä vuotta edessä. Kesä on sujunut hyvin ja oireitta, Nyyti on päässyt myös uimaan lähes päivittäin, eikä ole oireillut selkäänsä. Oireiluun varmaan vaikuttaa veden lämpötila merkittävästi, koska nyt kun oli ihan järkyt 30 asteen helteet useamman viikon ja vedet lämpeni, ei se vammakävellyt kertaakaan uimisen jälkeen. Tällä ja viime viikolla kun vedet on viilentyneet, on se pari kertaa jo pompotellut takajalkojaan uimisen jälkeen. Eli uimakausi päättyi Nyytin kohdalta nyt!

Kesän helteillä viilennystä haettiin myös kotipihassa, laitettiin tytöille muutama vuosi sitten hommattu allas ja siitä on kyllä ollut iloa. Se mahdollisti myös edes jonkinlaisen lenkkeilyn helteillä, ennen ja jälkeen lenkkiä altaaseen pulikoimaan, niin pystyttiin edes vähän kävelemään.

Helteiden myötä saapunut sinilevä heinäkuun puolivälissä sotki myös meidän venereissusuunnitelmat. Tarkoituksena oli lähteä jollekin pidemmälle reissulle ja ottaa nuoremmat koirat mukaan, mutta kun meri muuttui myrkyksi ja kuumuus oli merelläkin paahtava, niin ei koiria voinut ottaa veneelle ollenkaan. Niinpä päädyttiin tekemään pari yhden yön reissua ilman koiria ja päiväreissuja sitten satunnaisesti niin että tytöt jäi kotiin. Meillä onneksi talo pysyi ihanan viileänä, joten siellä niiden oli turvallista olla. Kerran ne pääsi mukaan, alla muutama kuva Länsitoukista.

  

Ihan hyvä maisema käydä iltakakalla xD

Unnalle noi helteet kävi vähän raskaaksi, sen kunto on muutenkin hiipunut vähän huonompaan suuntaan ja helteillä ei edes yritetty kävelyttää mummoa. Muutaman kerran se pääsi mukaan iltauinnille Möträskille ja muuten sen kanssa puuhasteltiin kivoja pieniä juttuja, jotka ei sitä rasittanut. Esimerkiksi herkuteltiin jätskillä Porvoossa:

Suvun nuorin koiratulokas, tätini 1-vuotias suomenlapinkoira Jassa (Fihtolas Yöailakki) kävi moikkaamassa kesällä mummolappalaisia Unnaa ja Dollaa. Jassa on iloinen nuori neiti, ja ihan yhtä vaalea kuin Unnan edesmennys bestis ja veli Arvi. Dolla täyttää syyskuussa jo 14, joten alkaa nuo meidän lappalaiset olla aikamoisia senioriklubilaisia. Saa nähdä jos jossain vaiheessa Dollakin saisi seuraajan kasvamaan, niin ei sitten aikanaan jää talo tyhjäksi ilman koiraa. Vai mitä äiti?! (…joka lukee ahkerasti täältä mun raapustuksia koirien kuulumisista!)

Nessin treenit oli tauolla helteiden ja mun lomafiilistelyn vuoksi. Tuli jotenkin sellainen fiilis, että kun ei SM:iin mitenkään olisi ehditty keräämään tuloksia, niin mitäpä sitä kiirehtimään ja otettiin ehkä vähän turhankin lungisti. Ness tosin on sen verran herkkä kuumalle, että treenit olisi pitänyt ajoittaa jonnekin keskiyön tienoille, joten eipä sitten treenattu kuin satunnaisesti jotain pientä pihalla. Nyt muutama viikko sitten oltiin Oililla EVL-tsekkauksessa ja tehtiin kaikki liikkeet putkeen palkatta. Sitä ennen tuli tehtyä kyllä useampi treeni, kun ei ihan kylmiltään olisi ollut reilua viedä Nessiä tekemään juttuja, jotka vielä muutenkin on ihan vaiheessa. Ainoa helpotus minkä sille otin, oli kaukot vain 10 metristä ja eteenmenossa oli target vähän kuin ohjaamassa oikeaan suuntaan, tosin stoppasin sen kokeenomaisesti ennen targetia. Tsekkaus meni yllättävänkin hyvin, ainoat isommat mokat tuli kiertonoudossa. En ollut tehnyt sitä moneen viikkoon, mutta ohjattua sitäkin enemmän. Ness teki selkeästi mielestään ohjattua: ei löytänyt tolppaa, sen löydyttyä tarjosi sitä merkkinä ja noutoihin lähti taakse ohjatun suuntiin. Voi rassukka, ei sillä ole vielä mitään rutiineja tai kokonaisuuksien ymmärrystä noissa liikkeissä. Nyt vaan treeniä, niin päästään joskus kisaamaankin! Cytopointin dopingvaroaika alkaa olla kohta ummessa, joten jos treenit sujuu kivasti niin voisi yrittää tsekkailla vaikka syys-lokakuulle evl-debyyttiä. Päästiin meidän seuran arvokisoihin tähtäävään treeniryhmään, joten nyt on viikoittain treenitkin hyvässä ja tarkassa porukassa. Kivaa!

Meillä alkoi tänään kesäloma osa 2. Vuorokauden päästä lähdetään ajamaan kohti Oulua, hengaillaan turisteina TOKO SM:ssa sunnuntai, ja siitä suunnataan Hossan kautta kohti Kuusamoa. Kuusamon kylpyläloman jälkeen tarkoituksena olisi ajella Norjaan Senjan saarelle. Bortsut lähtee mukaan, Unnalle reissu olisi turhan raskas joten se jää hoitoon. Seuraavassa päivityksessä toivottavasti luvassa sitten reissukertomusta ja kuvia ihanasta Norjasta!

Alla vielä muutamia kuvia eiliseltä.

 

 

 

 

Tokoa, lampaita ja frisbeitä

Kesäkuun päivitys jäikin kokonaan tekemättä. Oli sen verran kiireisiä yövuoroja, etten ehtinyt miettimään blogin kohtaloa ja eihän vapaa-ajalla huvita viettää aikaa koneen äärellä istuen. Meille ei kuulu ihmeitä. Lähiviikkoina ollaan käyty nyt kolmeen otteeseen lampailla Nessin kanssa. Se edistyy kivaa vauhtia ja on jotenkin tosi kivan oloinen paimentaessaan. Tosin se on laji josta mä en ihan hirveästi mitään ymmärrä, mutta Nessin paimentaminen näyttää kivalta kun sen focus on täysin lampaissa, mutta se on silti ohjattavissa. Kivaa välillä puuhastella vähän muutakin kuin piiperrellä tokon parissa. Ollaan me tosin tokoakin tehty. Meidän eka EVL-startti siirtyy syksyyn, kun joudun hakemaan Nessille taas Cytopoint-injektion. Rassukan silmät on taas kutissut ja karvat on taas alkanut lähteä silmien ympäriltä. Tosi tylsää! Se sai joitain viikkoja sitten kahdesti naudan rustoluita, mutta en jotenkin jaksa uskoa että edelleen jatkuva kutina olisi siitä peräisin. Allergiakokeissa sillä oli joku tarkemmin erittelemätön heinä jolle se on allerginen, liekö se nyt kukkimassa tms.

Tokossa mun on pitänyt jo pitkään istua alas ja hahmotella kunnon treenisuunnitelma loppukesälle ja tulevalle syksylle. Yksittäisistä liikkeistä tai liikkeiden osista eniten hommaa on eteenmenossa. Mulla on myös aika paha asennevamma koko eteenmenoa kohtaan, ja toivon että seuraavassa sääntömuutoksessa sille liikkeelle tehdään jotain järkevää, joka tekisi liikkeestä edes jotenkin konkreettisemman opettaa. Paikallaoloissa täytyisi opettaa vähän ryhdikkäämpi istuminen, Ness mielellään valuisi vähän korppikotkaksi. Kiertonouto, ohjattu, luoksetulo ja zeta alkaa olla jo aika kivalla mallilla, sellaisella että pienellä hiomisella ne voisi jo mennä esittelemään koekehäänkin. Tunnarissa ajoittain väläytellään tosi kivoja suorituksia, mutta välillä suuri epävarmuus iskee Nessiin edelleen ja se ei heti nosta omaa, sekä saattaa vähän hamuta vääriä. Kaukoissa seisomasta maahan ja istumaan ei ole vieläkään priimaa, mutta hiljaa hyvä tulee… ehkä? Mutta nyt ollaan kuitenkin karenssissa vähän aikaa sen Cytopointin vuoksi, joten onpahan aikaa viilailla.

Nyyti ja Unna porskuttaa entiseen malliin, Nyyti on onneksi voinut tosi hyvin. Unna alkaa olla kyllä oikeasti vanha, sillä on nyt ollut lähes päivittäin muutaman sekunnin ”huimauskohtauksia”, jotka varmaan liittyvät siihen toissatalven vestibulaarikohtaukseen. Ne tulevat yleensä kun se seisoo paikoillaan, kestävät vain ihan hetken ja ilmenevät pienenä kallistumisena tai yksittäisenä haparointina liikkeelle lähtiessä. Niin kauan kun Unna on kivuton, pirteä ja virkeän kiinnostunut kaikesta, niin se saa olla vielä meidän kotimummona.

Nyt pitäisi vielä reilu viikko jaksaa töissä, niin sitten alkaakin kesäloma!

Loppukevennykseksi vielä meidän frisbeegolf-apulaiset. Niistä on pusikkoisilla radoilla kiekkoja etsiessä oikeasti hyötyä, Nyyti osoittaa löydettyä kiekkoa kuonollaan ja Ness tassulla ja ne ei koske kiekkoihin. Aika hauskat tyypit, ja ne on luonnollisesti ihan vimmoissaan kun saavat etsiä ihania lentäviä esineitä!

img_5324

Ihana toukokuu

Vitsi mitkä helteet tuli ihan kertaheitolla! Viimeksi kun päivitin blogia, oli helteet juuri alkaneet ja eipä ne lämpötilat ole siitä juuri miksikään laskeneet. Lähes päivittäin on ollut +24 – +27 astetta. Tämän johdosta Unnan vointia helpotettiin ja se sai taas kesätukan!

Nyt mulla on taas nukkapintainen pentukoira, hassu harmaa huopatossu. Se on kyllä ihanan pieni ja hellyyttävä! Ja turkin ajeleminen kyllä auttoi taas, jaksetaan köpötellä meidän pikkulenkit paremmin.

Helteiden vuoksi bortsujenkin kanssa on kyllä joutunut vähän miettimään että mitä tehdään ja missä. Juoksuliikkeitä oon joutunut karsimaan treeneissä aika vähälle ja lenkit täytyy suunnitella vesistöjen lähelle. Onneksi se ei ole vaikeaa, kun mun lempparilenkkireitit on kolmen järven ympärillä. Nyytiä en tosin enää uita, mutta on sekin päässyt kastautumaan viilentymistarkoituksessa. Yksi päivä Nyyti ui parin minuutin ajan keräillessään Unnalta järveen jääneet namit, ja heti loppulenkistä se oireili takajalkojaan. Se kyllä jotenkin tietää itsekin että uimisesta ei tule hyvä olo, koska se ei enää mene uimaan ”ilman syytä”, vaan jää seisoskelemaan rantaveteen tai jää kokonaan rannalle jos ranta on jyrkkä. Parempi niin, niin ei tarvitse vääntää sen kanssa säännöistä.

Pari viikkoa sitten käytiin Jämijärvellä Tending-kevätleirillä. Oli tosi kiva leiri, olin ottanut lajivalikoimaan tokon lisäksi myös jälki- ja paimennustreenit. Molemmat ”vieraslajit” sujuivat sen verran kivasti, että täytyisi ottaa ohjelmistoon useammin. Viimeksi oon tehnyt jälkeä noille toissakesänä, kun Nyyti oli vielä toipilas ja Ness vasta pentu. Jälkeä olisi niin helppo treenata yksinkin, että täytyisi kyllä tehdä sitä useammin. Leirillä Nessille tehtiin ekaa kertaa ikinä pieni keppi-ilmaisutreeni ennen lyhyttä jälkeä, ja niin se vain nosti jäljeltä kaikki kolme siellä ollutta keppiä. Esineruutuakin päästiin tekemään ja sekin sujui kivasti. Lampailla tehtiin kaksi kierrosta ja varsinkin tokalla kierroksella homma alkoi tuntua taas järkevältä. Koira oli kyllä järkevä ekallakin kierroksella, mutta itse on saanut oikein taas tuntumaa touhuun. Paimennus on kyllä ihan todella haastava laji, liikaa liikkuvia osia!

Jämillä on kyllä ihan mielettömän hienot maastot, kuiva ja karu mäntykangasmetsä on tosi hienon näköistä. Yllä meidän reissuseurue, eli Ness, Nyyti, Huippu (joka on Nessin ihana 5 kk ikäinen puolisisko!), Nessin serkku Super ja Kaja.

Nyyti pääsi myös leirillä vähän touhuamaan tokoa ja mielenvirkistykseksi myös se sai tehdä vähän keppi-ilmaisuja. Nyyti hengaili myös lammaslaitumen laidalla, jossa se tosin oli hyvin paljon kiinnostuneempi juoma-altaasta kuin aidan takana olleista lampaista! Mutta Nyytin kanssa ollessa mun sydän särkyy jos se ei pääse tekemään mitään, kun mä tiedän miten hurjan tärkeätä sen on saada osallistua ja kokea olevansa edelleen mun harrastuskaveri. Niin kuin se tietty onkin, vaikka mä olen vähän huono harrastamaan ilman kisatavoitteita. Mutta pääasia on että sen elämä on edelleen täysipainoista!

Unohdin viime postauksessa mainita Nyytin poikien kuulumisia. Molemmat agitähdet Jay ja Finn kävivät edustamassa kotimaitaan Suomea ja Ruotsia World Agility Openeisssa. Mainittavaa menestystä ei tullut, varsinkin kun Finn ei kisannut epäpuhtaan liikkumisen vuoksi, mutta jo pelkästään se että pääsee edustusjoukkueeseen on tosi hieno juttu. Neo kisasi Tanskassa itselleen uudet tittelit DK TVA ja sen myötä myös POHJ TVA! Hyvä Nyytin pojat! Ja en ole tainnut muistaa täällä mainostaa myöskään Nyytin Vuokko-tyttären joulun aikaan saamaa FI AVA-arvoa. Hyvä Vuokko! <3 Neoa me käytiin moikkaamassa toukokuun alussa valmennusrenkaan leirillä, missä Heidi Salminen otti äidistä ja pojasta kivan kuvan:

Nyt kohta kotiin yövuorosta lenkittämään tytöt, jospa aamusta ei olisi niin tukalan kuuma. Ulkona on nyt huikean kaunista, kun on vihreää ja lämpöaallon vuoksi tuntuu että kaikki mahdollinen kukkii jo nyt.

…ja sitten uskollisten ystävien kanssa nukkumaan! :)