Nyt on vierähtänyt kyllä ennätyspitkä aika viime päivityksestä. Niin se vauva-arki (…tai nyt jo taaperoarki!) valloitti näköjään minunkin elämäni sen verran tiiviisti, että kaikki ”ylimääräinen” kyllä karsiutui hyvin tehokkaasti. Sitä niin ajatteli joskus ennen lapsen syntymää, että minä nyt en ainakaan ole sellainen vanhempi, joka luopuu omista menoistaan ja jutuistaan – kunnes sitä huomaa, että se arki lapsen kanssa on kyllä ihan tosi kiireistä ja ylimääräistä aikaa ei kyllä kovin paljoa jää! Turha siis näköjään tuomita ketään, ennen kuin itse on siinä samassa jamassa… Mutta kivointa on kyllä ollut huomata se, kuinka ihanaa se pienen lapsen kehityksen seuraaminen ja pikkuisen kanssa touhuaminen onkaan. Kaikki koirat on onneksi ottanut lapsen ihan hyvin vastaan, Nipsu on noista kaikista lungein pikkuisen kanssa.

Meille kuuluu koirarintamalla eli Nyytin, Nessin ja Nipsun kuulumisissa hyvää ja huonoa, ikävä kyllä vaaka kallistuu enemmän sinne huonon puolelle. Pitää osata tietty olla kiitollinen ja aina kaikki voisi olla huonomminkin. Hyvänä asiana voisi pitää sitä että kaikki kolme tyttöä ovat sentään edelleen elossa ja hyvinvoiviakin. Huonoa taas se, että alan olla katkeroitunut sairaiden koirien omistaja, joka meinasi ihan tosissaan heittää hanskat tiskiin ja lopettaa kaiken harrastamisen, kun nyt Nessinkin kisaura tyssäsi kuusivuotiaana krooniseen sairauteen – ihan kuten Nyytilläkin aikoinaan. Nessin läppärappeumasairaus etenikin hieman odotettua nopeammin, että viime elokuussa 2022 sydänkontrollissa tuli kurja tuomio: tauti oli edennyt sydämen vajaatoimintavaiheeseen, ja meidän piti aloittaa säännöllinen lääkitys sen vuoksi. Vuotta aiemmin oli varovasti veikattu, että ehkä Nessillä olisi taudista hieman hitaammin etenevä muoto. Olin elätellyt toivoa, että olisin  saanut vielä 1-2 vuotta aikaa kisata. Monia katkeria kyyneliä on tullut tuon takia vuodatettua. Varsinkin kun edeltävästi Ness oli ollut medial shoulder syndrooman ja takareiden lihasrevähtymän vuoksi tosi pitkillä saikuilla – jota ennen taas korona katkaisi meidän ekan valintakoekauden. Joten me ei ikinä ehditty kiertää valintakokeita ”oikeasti.” Voi olla ettei meillä olisi ollut saumaa siellä edes oikeasti pärjätä, mutta olisi ollut niin hienoa edes päästä mukaan ja yrittää kilpailla edes itseään vastaan. Mutta nyt kävi toisin, ja ehkä voin keksiä pieniä ilonaiheita siitä, että päästiin sentään vähän fiilistelemään kisakehiä vielä neljän kokeen verran saikkujen ja vauvakiireiden jälkeen. Ness oli treenimäärään nähden niissä viime kesän kokeissa ihan superkiva ja saatiin kuitenkin onneksi tosi kivoja onnistumisia ja muistoja.

Nyt vietän just yövuoroa töissä, aamulla on alkamassa ensimmäinen valintakoe tälle kaudelle ja tuntuu niin epäreilulta ettei me päästy mukaan. Jollain tavalla mun oli vielä vaikeampi hyväksyä nyt tämä Nessin sairaseläköityminen, kuin Nyytin silloin 2016. Molemmat sattuivat vielä olemaan saman ikäisiäkin, koiria parhaassa kisaiässä, kun kokemusta ja osaamista alkaa olla. Koko toko tuntui sen vuoksi jonkin aikaa ihan kirosanalta, kun tuli paha mieli koko lajin ajattelemisesta, kun päällimmäisenä mielessä oli vain Nessin uran lopahtaminen. Joten voitte kuvitella että Nipsun treenit on ollut myös pitkään ihan jäissä. Välillä mulla on ollut ihan huono omatunto sen vuoksi, kun Nipsu täytti jo kaksi ja tuntuu ettei se osaa vielä edes perusjuttuja. Mutta nyt onneksi viimeisen kuukauden sisällä ajatus treenaamisesta on alkanut tuntua taas ihan ok:lta. Mitään tavoitteita en jaksa asettaa, pääasia että tulisi jotain tehtyä Nipsun kanssa ihan jo meidän suhteenkin vahvistamiseksi.

Nipsu kävi tällä viikolla luustokuvissa, ja yllättäen sillä löytyi OCD oikeasta olkanivelestä. Koira joka ei ole ikinä ontunut askeltakaan! Harkitsin silloin puolivuotiaana sen välikuvaamista, mutta en sitä sitten viitsinyt turhaan säteilyttää ja maksaa oireettoman pennun tutkimisesta. Toisaalta musta tuntuu nyt jollainen tavalla että se oli onni, olisin varmaan menettänyt loputkin hermojeni riekaleet, jos sinä kesänä kolmijalkaisen Nessin lisäksi mulla olisi ollut mahdollisesti operoitu tai pakkolevossa oleva pentu. Toisaalta se olisi voinut taata meille terveemmän tulevaisuuden – tai sitten toi muutos ei ikinä vaikuta meidän elämään mitenkään. Ainoastaan jalostuskäyttö on nyt tietty poissuljettua. En oikein tiedä miten suhtautua tuohon muutokseen, hetkellisesti tuli taas sellainen lyöty olo, että miten mulla taas voi olla sairas koira, mutta kyseessä on nyt vaan paperilla sairas – ja ei auta kuin toivoa että se pysyykin sellaisena. Kysyin vielä lausunnon antajalta tarkennusta muutoksesta, mutta en ole saanut vielä vastausta.

Nyyti murunen porskuttaa ihan tyytyväisenä. Me käytiin lokakuussa Rukalla syyslomalla, ja Nyyti pääsi ainoana koirana mukaan. Oli ihanaa antaa sille omaa huomiota enemmän, mutta samaan aikaan kyllä huomasi, että elokuussa 13 vuotta täyttänyt vanha lady alkaa olla välillä vähän höppänä. Se peesailee kotona aika paljon noita nuorempia, ja menee niiden mukana sinne minne kuuluukin. Nyt kun nuoret eivät olleet mukana, se olikin välillä aika hukassa! Alkuvuodesta käytiin myös eläinlääkärissä tekemässä perustarkastus, ja kaikki oli onneksi kunnossa. Nyyti sai varmuuden vuoksi vähän testimielessä injektiona pitkävaikutteisen kipulääkkeen, mutta samalla tavalla tyytyväisenä se porskuttaa lääkkeellä kuin ilmankin, eli ei onneksi taida olla ainakaan kroonisia kolotuksia missään. Nyyti jaksaa tosi hyvin vielä lenkkeillä samat lenkit kuin muutkin, ja eilenkin oli ihana katsella kun se juoksenteli kunnon laukalla aurinkoisella hangella.

Katsotaan jos saisi taas vähän rutiinia tähän blogin päivittämiseen, varsinkin kun olen taas palannut töihin osa-aikaisena ja välillä aina sattuu näitä mukavan rauhallisia yövuoroja, jolloin ehtii tehdä vähän omiakin juttuja. Täältä saattaa jossain vaiheessa alkaa kadota valokuvia pois ja ilmestyä mainoksia, kun luovuin laajemmasta maksullisesta päivityksestä. Täytyy toivoa että tämä pysyisi kuitenkin jotenkin luettavana, kun tänne on taltioitunut omia muistoja isot määrät pitkältä ajalta. :)