Kun kevätflunssa iskee, ei auta kuin levätä. Viimeksi aika tarkalleen vuosi sitten makasin viikon flunssan kourissa, silloin petiä lämmitti pieni Nessu.

Nyt nuo molemmat rotjakkeet on viettänyt tiiviisti aikaa sohvan jalkopäässä. Enpä ole aikoihin viettänyt näin paljon aikaa sohvalla. Netflixin, kirjan ja iPadin kanssa on sairastaminen tuntunut jotenkin siedettävältä, samoin se että on antanut itselleen luvan ihan vain olla. Ajoittain varsinkin noiden bortsujen kanssa on sellainen krooninen huono omatunto. Uskon kyllä niiden viettävän ihan onnellista ja riittävän aktiivista elämää, mutta aina jos muutamana päivänä peräkkäin lenkit jää lyhyemmiksi ja treenit väliin, niin sitä vähän soimaa itseään huonoksi koiranomistajaksi.

Mutta kiltisti nuo välillä niin rasittavan energiset tyypit on nyt viettänyt aikaansa nukkuen. Ja tietty ylimääräinen sisällä häslääminen on muutenkin kiellettyä. Eilen oli aivan ihana auringonpaiste, enkä malttanut olla menemättä vähäksi aikaa tuohon pelloille siitä nauttimaan. Tää on todellista maalla asumisen ihanuutta, voi mennä niissä kaikista karseimman näköisissä kotiverkkareissa ja kulahtaneimmassa toppatakissa suoraan ovesta ulos ilman että kukaan näkee. Ja hihnan varmuuden vuoksi mukaansa tarvitsee ainoastaan toista nuoruuttaan elävä Unna, joka on nyt uudessa kukoistuksessaan muistanut taas sorkkaeläinten jahtaamisen lumon. Viime viikolla onnistuin jo kadottamaan kuuron vanhusraukan tuonne Kulloon metsään kymmeneksi minuutiksi, kun se lähti ajamaan jotain jälkeä enkä huomannut koko juttua. Luulin että se taapertaa kiltisti siinä mun kintereillä… Onneksi nuo mustavalkoiset älyn jättiläiset suhtautuvat kaikkiin mun antamiin tehtäviin äärimmäisellä vakavuudella ja kävivät hakemassa mummon puskista takaisin laumaan.

”Missähän ne mun peurat menee?”

Ja voi mun Nyyti – taas jälleen kerran. Se on liikkunut ihan todella huonosti ja oire on nyt aiempaa yleisempää; muutama viikko sitten se ”vammakäveli” heti aamulla kotona huonosti. Eli ilman istumista, kylmälle altistumista, psyykkistä jännittyneisyyttä tai muuta tuollaista joka välillä tuntuu vaikuttavan oireiluun. Joten nyt syödään taas Gabapentiniä, joka kyllä on selkeästi auttanut. Onneksi, koska muuten olisi vielä toivottomampi olo. Saa nähdä väheneekö oireilu kesän lämpimien kelien myötä. Viime vuonna meillä oli oireetonta aikaa huhtikuusta syyskuuhun, jospa me saataisiin taas yhtä pitkä hyvä kausi.

Nessiäisen kanssa oltiin viikko sitten Oilin tarkkojen silmien alla kera Suomessa asuvien pentuesisarusten. Saatiin hyviä vinkkejä taas jatkoa varten, nyt työn alla olivat noudon luovutukset, kierto ja seuruun juoksuosuus. Tietty pohdittiin myös sitä mielentilaa. Olen nyt jättänyt lelua vähemmälle ja Nessissä näkyy kyllä tietynlainen odotus ja turhautuminenkin, kun sitä palloa ei tulekaan niin helposti. Mutta treenit jatkuu!

Alla harvinainen kuva, Ness pysähtyi ihan itse ilman mitään käskyä paikoilleen! Ainakin kahdeksi sekunniksi! Se siis yleensä juoksee kuin viitapiru pitkin noita peltoja jokseenkin tauotta…

Kas näin…

Jos muiden koirien väijyminen kielletään, niin suuhun täytyy äkkiä napata jotain. Ja sitten joutuu leikkimään ihan ypöyksin, kuinka kurjaa! Ja välillä vielä keppileikitkin kielletään vaarallisena touhuna, kyllä elämä on kovaa ja maailma välillä niin epäoikeudenmukainen paikka pienelle viattomalle koiralapselle!