Kohti ekaa EVL-koetta

Lähiviikot ollaan treenattu Nessin kanssa ahkerasti, kun jossain tilapäisessä mielenhäiriössä ja itsevarmuusbuustissa ilmoitin meidät ekaan EVL-kokeeseen. Saa nähdä kuinka käy, koska liikkeet on kaikkea muuta kuin varmalla pohjalla. Mutta tuleepahan ainakin testattua miten setti toimii kokeessa ja haettua vikalista! Edeltävästi treenit on sujunut hyvin, kunnes tällä viikolla on ollut erinäisiä takelteluja ja takapakkeja jo varmemmiksikin muuttuneissa jutuissa. Kiertotötsä on ollut vähän hakusessa, sekä tunnarissa on yhtäkkiä ilmennyt vähän vanhoja virheitä; epävarmuutta oman valinnassa ja väärien hämpsimistä. Kaukokäskyt ovat jo olemassaankin hataralla pohjalla, mutta pääkriteeri nyt ylihuomisen kokeen suhteen on, että Ness pystyisi rennosti tekemään kaikki asentovaihdot. Voittajaluokan kokeessahan se jostain syystä vähän halvaantui mentaalisesti ja ei tehnyt yhtään seisomista! Tosin voihan se olla, että kokeessa kosahtaa jokin ihan muu kuin nuo mun pelkäämät liikkeet, mutta kohtahan se selviää. Ajoittain vähän taikauskoisesti numeroihin suhtautuvana musta oli kiva ajatus, että koe sattui olemaan päivänä jolloin Unna olisi täyttänyt 15 vuotta. Käydään tekemässä Unnan muistoksi suoritus! <3

Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

Ollaan nyt tammikuussa päästy kahdesti Christan tarkkojen silmien alle. Ekaksi nuorten koirien ringin koulutukseen, jossa tehtiin kokeenomainen viiden liikkeen setti. Mielentilasta saatiin hyvää palautetta, joka on aina mun mielestä se tärkein juttu. Muutamaa viikkoa myöhemmin käytiin uudelleen Christalla, jossa mietittiin vähän Nessin häiriönsietoa ja tsekattiin edellisellä kerralla aloitettua seuruupaikan siirtoa taaemmas. Tarkoituksena oli myös tehdä noudon luovutuksia, kun niissä on ollut aika paljon kaikkea säätöä, mutta nyt Ness ei tehnytkään virheitä – harmi, olisi ollut hyvä saada virheet esiin. Häiriöistä aina tosi kiltillä Nessillä menee vähän pasmat sekaisin, ja se alkaa helposti yliyrittämään, joka johtaa taas helpommin sen tekemiin virheisiin. Jälkimmäisellä koulutuskerralla Ness oli myös vähän enemmän lentoon lähdössä, ja ohjatussa mm. varasti merkille! Täytyy olla nyt tarkempana liikkeiden aluissa.

Olen aina ollut vähän huono treenien kirjaamisessa ja kunnollisten suunnitelmien tekemisessä etukäteen, mutta nyt tilasin uudet treenipäiväkirjat omilla kansikuvilla, joten yritän nyt motivoitua niiden avulla tarkempaan treeniseurantaan! Jospa se olisi mun uudenvuodenlupaus tälle vuodelle…

Maarit otti treeneissä kivoja kuvia Nessistä. Nessin varusteetkin sattuivat olemaan Riemukaupasta, ihana kettupanta ja söötin pinkit noutokapulat.

Nyytille kuuluu taas selän puolesta vähän huonompaa, se alkoi liikkumaan taas huonommin ja aloitin sille Gabapentinin muutama viikko sitten. Sen turvin ”vammakävely” taas väheni, joten näillä mennään toistaiseksi. Nyytistä on tullut myös todella kylmänarka, ja nyt on ollut kovia pakkasia – tiistaiaamuna peräti -28! – joten se on saanut nyt käyttää tossuja kävelyillä. Tosin pahimpina pakkaspäivinä ollaan jätetty suosiolla ulkoilut ihan minimiin, kun molemmat nostelevat tassujaan ja ontuvat heti muutaman minuutin pakkasessa olon jälkeen. Ulkona on kyllä ihan mielettömän kaunista nyt, kun lunta on tullut kunnolla ja on ollut kirkkaita aurinkoisia päiviä.

Nyyti kauneusunilla parin tunnin hankilenkin jälkeen

Ness Ylisenjärven jäällä mökkireissulla

Mun ystävä teki Unnasta aivan ihanan ylläolevan maalauksen. Meinasi tulla itku kun avasin paketin, kun jotenkin Unnan katse ja olemus on taltioitu niin hyvin kuvaan. Täytyy käydä ostamassa teokselle sen arvoiset kehykset ja laittaa se seinälle.

Vuosi 2018

Usein vuodenvaihteessa tulee summattua niitä hyviä ja huonoja hetkiä, joita edellinen vuosi toi mukanaan. Päällimmäisenä mielessä viime vuodesta on luonnollisesti suru Unnan menettämisestä. Edelleen on vähän sellainen fiilis, että Unnaa ei edes kauhean mielellään ajattele, kun ikävä nousee muuten. Olen monesti miettinyt, että tännekin olisi kiva tehdä kirjoitus Unnan elinvuosista ja niiden tapahtumista, mutta jotenkin tuntuu pahalta ruveta laittamaan suolaa haavoihin käymällä läpi vanhoja valokuvia ja muistoja. Ehkä sen aika koittaa vielä!

Lueskelin juuri että mitä olen kirjoitellut vuosi sitten ja silloisessa postauksessa lukikin, miten olen kävellyt uuden vuoden aattona pitkän lenkin kaikkien koirien kanssa, jos se olisi viimeinen uusi vuosi tällä kokoonpanolla – ja niinhän se sitten olikin. Tavoitteiksi tälle vuodelle olin laittanut lähinnä Nessin tokokisatavoitteita, jotka eivät kyllä täyttyneet. Voittajaluokassa käytiin keväällä kuten suunnitelma olikin, mutta EVL-debyytti venähti kyllä nyt tämän vuoden puolelle. Outoa ajatella, että tuli kisattua koko vuonna vain yksi koe! Lisenssimaksujen vuoksi siitä tulikin aika hintava, tuon jos olisin ennakkoon tiennyt niin olisi pitänyt ostaa vain kertalisenssi. EVL:n suhteen sitä treenattavaa on kyllä ihan hurjasti vieläkin, mutta ajattelin kevättalvella käydä kisaamassa jonkun EVL-kokeen vähän ”koeajo”-mielessä, että miten kokonaisuus toimii.

Hyviä juttuja vuonna 2018 oli ehdottomasti onnistunut Lapin ja Norjan reissu. Tänä vuonna täytyy kyllä kans lähteä taas Norjaan, on siellä vaan niin törkeän hienot maisemat. Samalla voisi katsoa jos kävisi kisaamassa jonkun kokeen Nessin kanssa siellä.

Tämän vuoden suunnitelmiin kuuluu EVL-startit ja valioituminen, SM:ssä kisaaminen ja mahdollisesti piirinmestiksetkin. Ajattelin myös hakea valmennusrenkaaseen, Nyytin kanssa leirit aikanaan olivat treeneiltään antoisia ja leirit illanviettoineen tosi hauskoja. Päällimmäisenä toiveena on tietysti että molemmat tytöt (ja me! Ja kaikki läheiset! Ja kaikki muutkin kansalaiset, jotta mulla ei olisi töissä niin kiire! :D ) pysyttäisiin terveinä. Nessin iholääkitysten doping-varoajat ovat osaltaan kyllä vähän hidastaneet mun treenitahtiakin, kun on ollut vähän sellainen olo että ei ole kiire minnekään kun jokaisesta Cytopoint-injektiosta on aina lävähtänyt se 2 kk dopingkarenssi. Nyt toivon että toi vältettäisiin sterilaatiolla, ajattelin viedä molemmat koirat sterkattavaksi kun Nessin juoksu on kohta ohitse. Nessille suositeltiin sitä eläinlääkärin toimesta jossain vaiheessa kesällä, kun kävin taas hakemassa Cytopointin. Nyyti saa luopua kohdustaan, jottei tarvitse pelätä kohtutulehdusta kun ikääkin alkaa jo olla.

Selailin läpi viime vuoden kaikki blogikirjoitukset, ja näköjään aika mukavan seesteinen vuosi on ollut, poislukien tuo Unnan kuolema. Mutta sekin on tietty osa elämää, ja iäkkään koiran kanssa kuitenkin hyvin odotettavaa. Kunpa tämä vuosi 2019 jatkuisi yhtä mukavana meidän ihanassa kodissa, mielekkään työn kera, sekä onnistuneita kokeita, hyviä treenejä, pitkiä lenkkejä, ystäviä, iloa, hyviä kirjoja, koukuttavia sarjoja ja yleisesti kivaa arkea.

 

Huomasin etten ollut laittanut tänne Anna-Leenan joulukuussa ottamia ihania kuvia mun tytöistä ja Raitosta ja Neosta.

Ness ja Nyyti, kuva: Anna-Leena Väätänen

Lenkkikaverit Raito, Neo, Ness ja Nyyti kuva: Anna-Leena

Loppukevennyksenä vielä pari Nyytin mulkoilua. Ostin kummitytölleni joululahjaksi kääpiöhamsterin, jonka terraarion mun vanhempien utelias Lenni-kissa tietysti kävi tutkimassa kun haettiin terra matkaan. Ja mikäs Nyytistä sen jännittävämpää, kuin kyylätä kissaa lasin takaa! Ja anovasti voi kyylätä myös ihmisiä, jos on ”vahingossa” ajautunut aika lähelle aamiaismuroja. Pikkusisko on kohteliaasti hieman etäämpänä.

 

Ness 3 v.

Meidän pikkuinen laastaripentu Ness täytti tänään jo kolme vuotta! Aika kiitää hurjaa vauhtia. Ness on kyllä ollut juuri sellainen mitä toivottiinkin sen olevan. Arjessa äärimmäisen helppo, kiltti ja fiksu bordercollie, jolla on kivasti vauhtia ja poweria harrastuksiin. Se on jollain omalla persoonallisella tavallaan tosi hassu, osittain ehkä sen takia että se on ulkoisesti vähän höntin näköinen! Mutta lähes päivittäin tulee naureskeltua sen ilmeille ja hassuille örinäkohtauksille kun se leikkii. Lisäksi lenkeillä sen menoa on ihana katsella, se todella nauttii juoksemisesta.

Olen edennyt tokossa Nessin kanssa paljon rauhallisempaan treenitahtiin kuin aikanaan Nyytin kanssa. 3-vuotiaana Nyyti oli jo TVA, startannut ekoissa SM:ssaan (tosin ilman sen kummempaa menestystä) ja päässyt valmennusrenkaaseen. Toisaalta ehkä turha vertailla, Nessin kanssa hitaampaan etenemiseen on monia syitä – ja ehkä tärkein niistä se että uusien sääntöjen myötä EVL:n liikkeet ovat hieman työläämpiä opettaa kuin vanhat ja kuormittavat kroppaakin enemmän. Tämän vuoksi olen halunnut pitää treenitahdin maltillisempana. Kun kerran käy niin että se paras ystävä ja kisakoira hajoaa kropaltaan, niin sitä tulee aika varovaiseksi. Tosin Nyytin ”hajoamisen” syynä ei varmastikaan ollut treenaaminen, vaan vika oli ihan synnynnäinen, mutta eipä se säännöllinen ja usein myös raskas treenaaminen varmasti asiaa ainakaan auttanut. Mä olen alkanut pelätä liukastumisia ja muita vaaratekijöitä hurjan paljon enemmän kuin aiemmin, tuntuu välillä että tekisi mieli pitää Ness jossain pumpulissa säilössä, jotta edes se säilyisi terveenä.

Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna ajelin tyttöjen kanssa Strömforsiin Tending-talvileirille. Oltiin samassa paikassa vuosi sitten samoissa merkeissä, ja koska paikka on tosi kiva ja tää vuodenaika niin ankea, niin marraskuinen ”lomaviikonloppu” poissa arjen tohinoista tuli hyvään saumaan. Sain tehtyä Nessille molempina päivinä kaksi hyvää treeniä ja paikallaolot. Treeneissä tuli taas hyviä vinkkejä ja into jatkaa eteenpäin on hyvä. Olen muutenkin treenannut melko ahkerasti lähiviikkoina, joten oli kiva päästä tekemään taas vieraammassa hallissa ja isommilla häiriöillä treenit. Nyytikin pääsi molempina päivinä lounastauolla luukuttamaan pitkin hallia, ja oli kovin onnellinen omista hömppätreeneistään.

Strömforsin treenipuitteet on aivan ihanat, vanha kartanohotelli ja kaunis ruukkimiljöö vesistöineen. Hallikin on hieno, ainoa että hallin pohjan Jutagrass-pohja ei ole ihan mun makuun, kun se on karkeudessaan vähän turhan kitkainen ja stoppeja yms ei sillä pohjalla oikein uskalla tehdä. Mutta eipä sitä voi olla turhan nirso, hienot puitteet kaikkinensa! Lisäksi tuolle viikonlopulle sattui vielä aivan ihana aurinkoinen, kirpeä pikkupakkassää, joten oli ihana ottaa pieni irtiotto arjesta sukulaiskoirien ja mukavien treenikavereiden kera.

EVL:n liikkeistä tehotreenin alla on lähiviikkoina ollut varsinkin tunnari. Siinä on ollut aika paljon haasteita kaikkinensa, Ness on ollut tosi epävarma ja samaan aikaan sählä kapuloilla, välillä se on varmistellut hurjasti eikä ole nostanut omaa, ja välillä vieraat kapulat ovat saaneet osansa ja se on hämpsinyt niitä. Nyt homma on kuitenkin edennyt tosi hyvin, kun Timo vinkkasi taas palaamaan oman etsimiseen hallissakin, ja Maaritilta tuli hyviä ohjeita miten helpottaa koiraa että se etenee loogisesti kapuloilla eikä pyöri turhia. Koko tunnari on alkanut vähän ahdistaa muakin, kun se on liikkeenä niin herkkä ja koiraa ei liikkeen aikana voi oikein ohjata. Vauhtiliikkeissä eniten hommaa on varmaan vielä eteenmenossa. Lisäksi ollaan treenattu Kantoluodon vinkeillä vähän mielentilaa ruudussa odotteluun, tosin koko liike kokonaisuutena on vielä tosi kesken. Kuten nyt vähän kaikki liikkeet tuntuu olevan levällään, saa nähdä milloin saan pakan kasattua! Noudoissa palautukset on tosi epäsiistejä edelleen, niissä tapahtuu vähän kaikkea; otteen korjauksia, ohijuoksuja, kapulan iskemistä mun jalkaa tai kättä vasten, tai muuta epämääräistä pään heilauttelua… mutta ei auta kuin treenata, en halua vapaaehtoisesti turhia pistemenetyksiä noin tyhmällä virheellä. Zetassa Ness on väläytellyt vähän liiallista oma-aloitteisuutta, ja on tehnyt näppäriä istumisia liikkurin käskytyksestä. Sama ilmiö oli tosin aikanaan alokasluokan jälkeen, kun se oli oppinut yhdistämään liikkuroinnin hanakasti liikkeestä maahanmenoihin. On se kyllä älytöntä miten nopeasti ne yhdistelevät noita asioita toisiinsa ja yrittävät tulkita mitä niiltä milloinkin halutaan. Nessilläkin on ollut kokonaisesta zetasta liikkuroituna vasta tosi vähän kokemusta.

Kuva: Maarit Karhu-Teiskonen

Mutta en nyt meinaa vaipua epätoivoon vaikka välillä tuntuukin että treenattavaa on vielä ihan järjetön määrä, ja että homma junnaa vähän paikoillaan. Ei auta kuin treenata ja täytyy vaan nauttia siitä että on terve ja innokas koira kaverina!

Suht ahkeran treenaamisen lisäksi ollaan lenkkeilty ja löhöilty myös välillä siellä sohvallakin. Allaoleva kuva meidän lähimetsästä marraskuussa kivalta lomapäivän lenkiltä meinasi jäädä Nyytin viimeiseksi, kun ne samat aggressiiviset koirat kuin toukokuussa hyökkäsivät taas meidän kimppuun, nyt yllättäen pitkän matkan päästä vaikka niiden omistaja oli kävelemässä meistä poispäin. Ne tulivat taas suoraan päälle; Ness pääsi onneksi juoksemaan karkuun ja Nyytiä suojasi puremilta tuo Pomppa-takki, mutta sille olisi voinut käydä huonosti kun se pakeni paniikissa hyökkäävän koiran alta, ja juoksi noin kolmen kilometrin matkan maanteitä pitkin kotiin. Onneksi oli tuo oranssi takki päällä, kun se on varmasti auttanut sitä näkymään liikenteessä. Tuo oli toinen kerta Nyytin 9-vuotisen iän aikana, kun se vapaaehtoisesti jättää minut silmistään eikä tottele. Ensimmäinen kerta oli toukokuinen hyökkäys, silloin se pakeni myös kauemmas, mutta jäi näköetäisyydelle. Ikävä kyllä nuo tapahtuneet näkyvät edelleen koirieni käytöksessä, ja ne ovat varovaisen varpaillaan ja pälyileviä metsälenkeillä aina jos kuulevat tai haistavat vieraita koiria. Noihin tapahtumiin saakka ne ovat luottaneet minuun ja siihen että pystyn suojelemaan niitä kaikissa tilanteissa. Nyt se luottamus on menetetty ja sen takaisin saaminen voi olla pitkä taival. Todella kurjaa ja vastuutonta tuollainen aggressiivisten ja hallitsemattomien koirien vapaana pitäminen. Itsekin kammoan entistä enemmän irtokoiria ja niiden potentiaalisia hyökkäyksiä, tuo kamala tapahtuma on edelleen nyt kuukautta myöhemmin lähes päivittäin mielessä, osittain ehkä sen takia että en koe että koirien omistaja olisi hoitanut asiaa aikuismaisesti ja pyytänyt edes anteeksi. Täytyy toivoa että kukaan muu ei joudu samojen koirien hampaisiin kohtalokkain seurauksin.

Kotisohvalla on sentään turvallista!

Vihdoinkin kauan odotettu talvi saapui, ja kolmen yön (ja yövuoron) kuluttua on joulu ja viikon vapaat. Olen niin innoissani kun kaikkialla on kaunis lumipeite ja pakkasen on luvattu jatkuvan ainakin viikon ajan. Aivan ihanaa!

Onnea vielä meidän ihana Ness!

Ness pikkuisena, kuva Heidi Pesonen

Ness kolme vuotta <3

Pieni haikeus ja suru tähän joulun viettoon vielä liittyy, kun yksi on joukosta poissa. Meidän söötti Unna, joka niin tarmokkaasti aina repi pakettejaan auki ja kyttäsi kinkun perään. Mietin myös että muokkaanko tämän blogin nimen, mutta toisaalta Unnan elämästä kertovia juttuja on tänne arkistoituna lähes kymmenen vuoden ajalta, joten Unnan muisto saa kulkea nyt vielä mukana blogin nimessäkin.

Hyvää joulua Unna sinne jonnekin!

 

Elämä jatkuu

Vuosiin kauneimman ruskan jälkeen arki jatkuu nyt marraskuiseen tapaan synkkänä ja sateisena. Aurinko ei ole tainnnut paistaa melkein viikkoon ja seuraava viikkokin näyttää siltä että valoa on turha toivoa. Kaapista on täytynyt kaivaa otsalamput, huomiovalot ja heijastinliivit. Kun asuu katuvalottomalla alueella, on tämä pimeä vuodenaika oikeasti todella pimeä. Onneksi vuorotyö mahdollistaa sen, että pääsääntöisesti pääsen tekemään ne pitkät lenkit valoisalla. Ja nyt syksyn mittaan olen välillä ollut itselleni vähän armollisempi; jos ei huvita mennä ollenkaan, niin sitten en mene. Koirat ei yksittäisistä lepopäivistä kärsi. Pääsääntöisesti ne kuitenkin saa virikkeitä ja liikuntaa ihan riittävästi, joten satunnainen tylsyys ja siihen tottuminenkin tekee ihan hyvää.

Huomenna tulee kuukausi Unnan menettämisestä. Tavallaan tuntuu vieläkin epäuskoiselta ja tavallaan taas tuntuu siltä kuin siitä olisi jo ikuisuus. Onneksi mulla on Nyyti ja Ness, joita on Unnan poismenon jälkeen tullut otettua syliin ja halittua normaalia enemmän – jonain päivänä niitäkään ei sitten enää ole. Arjen sujumisen suhteen jollain tavalla on ollut nyt helpompaakin, kun on kaksi tervettä ja ”nuorta” (en voi kuvitella että 9-vuotiasta Nyytiä pitäisi ajatella jotenkin iäkkäänä!) koiraa joiden kanssa voi puuhata kaikkea miettimättä että kotona odottelee se kolmas vanha koira, joka tarvitsee ne omat virikkeensä. Unnahan ei enää nyt syksyllä ollut pidemmillä lenkeillä ollenkaan mukana, ja yskän alkamisen jälkeen pidin sen levossa, joten tuntui usein kurjalta kun se oli ollut jo työpäivän ajan yksin, ja joutui jäämään saman päivän aikana uudelleen yksin kun lähdin treenaamaan ja lenkittämään nuoremmat.

Pääsin yskäkaranteenin loputtua aloittamaan hallikaudenkin ja kivat meidän seuran arvokisavalmennusryhmän treenit hyvässä porukassa. Meillä on tänä talvena kolmen mun kaverin kanssa yhteinen oma halli, joka sijaitsee näppärästi vain 8 km päässä meiltä. Hallissa on omat puutteensa, mutta kyllä se talven viimalta ja pimeydeltä antaa suojaa. Ja kivaa kun se on oma, saa treenailla rauhassa. Alla tytöt meidän ”kasvihuoneella”.

Nessin kanssa olen tahkonnut lähiaikoina erityisesti eteenmenoja, kiertonoutoa, tunnaria, seuraamista ja kaukoja. Muutama viikko sitten käytiin Mika Jalosen koulutuksessa, jossa Ness ei ehkä ihan näyttänyt parastaan ja se kävi vähän turhan kuumana. Se teki vähän outoja virheitä ja oli vähän keskittymätön ja palkanodotus loisti siitä kilsan päähän. En ole ehtinyt oikein tehdä kokonaisuuksia, ja liikkeiden opettamisessa tulee palkattua kuitenkin tosi tiuhaan koiraa, jolloin odotusarvotkin tietysti kasvavat. Ness on ollut muutenkin vähän kuumakallena nyt, epäilen että juoksu alkaisi olla tuloillaan – tai sitten sillä vaan alkaa mennä kuppi nurin! Toissapäivänä käytiin Oililla, jossa tein viiden liikkeen kisan. Yleensä halliin/kentälle tullessa olen antanut Nessille pallon, jonka kanssa se on saanut omaan tahtiin vähän juoksennella ja leikkiä. Sen leikkiminen yksinäänkin on välillä aika raivoisaa pallon paiskomista, joten se taitaa kuumua vain siitä, kun olen ajatellut että se vain vähän purkaa siinä ylimääräisiä höyryjä. Nyt päätin olla antamatta ja valmisteluina tein vain namipalkalla vähän kaukoja ja seuraamista ennen kehään menoa ja -tadaa!- mielentila oli paljon parempi! Nessissä on kuitenkin olemassa siellä pohjalla perusluonteessa tietty vakaus ja rauhallisuus, jota sen juoksevaisuus, melko aktiivinen kropankäyttö ja suuri taistelutahto (ja ehkä hitusen mun suorittama motivoiva aivopesu) peittää alleen. Kun mentiin vakavana ilman sen kummempia höntsäilyjä kehään, ei se ollut kehittänyt itselleen turhia kierroksiakaan. Tätä täytyy nyt jatkaa näin! Meillä on monessa liikkeessä aika iso työmaa vielä, olen päättänyt olla nyt miettimättä mitään koekäyntejä ja rauhassa treenaillaan EVL:ää valmiiksi.

Mä olen aina lukenut paljon kirjoja, ja olen kokenut ihan uuden innostuksen nykyteknologian ihmeistä: äänikirjat! Mikäs sen mukavampaa sienimetsässä tai reippaalla lenkillä, kuin kuunnella samalla hyvää tarinaa. Kätevä appi puhelimeen josta löytyy laidasta laitaan kirjoja ja lenkille! Menee kyllä tosi rattoisasti kävelyt. En kauheasti ole ikinä tykännyt kuunnella musiikkia lenkeillä, kun se tuntuu peittävän taustaääniä liikaa. Äänikirjojen rauhallisen puheäänen ohi kuulee myös lähestyvät autot tai muut jutut jotka täytyy tajuta huomioida. Parasta lenkkiseuraa edelleen on kyllä tietty hyvä lenkkikaveri, mutta sen puutteessa äänikirja on oikein hyvä seuralainen. Alla hyviä lenkkikavereita Pilvijärven rannassa muutama viikko sitten; Neo, Raito, Nyyti ja Ness:

Ylläolevasta pumpulimaisesta niitystä tyli niin paljon mieleen pehmeä Unna ja sen untuvainen pohjavilla, että täytyi ikuistaa se kuvaan. Kuinkahan kauan ajatukset harhailee edelleen ikävöiden meidän pieneen kauniiseen mummokoiraan. Yksi päivä tuli ihan kamala olo ja itku, kun Unnalla oli tapana autossa ollessaan katsella takaikkunasta ulos ihan nenä lasissa kiinni istuen. Taustapeilistä näkyi aina hauska Batman-figuuri pystykorvineen – ja mulla tuli niin tyhjä ja surkea olo, kun sitä tummaa pystykorvaista hahmoa ei ollut siellä peilissä! Voi Unna! <3

Meillä on edelleen aamupainia harrastavat mustat ketut, jotka aloittavat tämän rutiinin joko sängyssä tai viimeistään keittiön lattialla. Hassut! Ehkä nekin jollain oudolla koiramaisella tasolla osaavat arvostaa perheenjäseniä taas entistä enemmän, kun yksi on joukosta poissa? Tai sitten ne vain muovaavat kutistuneen laumansa keskinäistä sidosta läheisemmäksi. Tai sitten ne vain ovat omia koiramaisia itsejään, ja ovat keksineet hammastelun hauskuuden sattumalta nyt pidemmän tauon jälkeen. Hauska tuota on kyllä seurata, ne on viimeksi leikkineet noin paljon silloin kun Nessi oli pentu.

Nyt vielä viimeinen tunti yövuoroa, sitten aamulenkille ankeaan vesisateeseen ja nukkumaan. Ensi kertaan!

Kolme viikkoa ilman Unnaa

Huomenna tulee kolme viikkoa Unnan kuolemasta. Suru on edelleen läsnä ja ajoittain tulee itku, mutta päällimmäisenä tunteena on silti edelleen jonkinlainen huojennus ja helpotus siitä, miten pitkän ja hyvän elämän Unna sai elää, sekä miten hallitusti se mun niin pitkään pelkäämä loppu sitten lopulta tapahtui. Kun on jo pidempään ollut vähän huolissaan rakkaasta vanhuskoirasta, ja pyöritellyt mielessä sitä miten ja milloin se kamala päätös täytyy tehdä, niin surun rinnalla tuntuu selkeästi myös jotain keveyttä. Mun ei tarvitse olla enää huolissaan, Unnalla on nyt kaikki hyvin. Meidän vain täytyy tehdä sitä luopumista ja surutyötä. Ajoittain tulee itku ja kuvia tai videoita en halua katsella, jollain tavalla sitä vähän tässä arjen keskellä vältteleekin ajattelemasta Unnaa –  sen poismeno tuntuu vieläkin vähän epätodelliselta. Sain muutama päivä sitten purettua kamerasta ne viimeiset Unnasta otetut kuvat. Otin ne 10.10. kun mulla oli synttärit, ja ulkona ihana aurinkoinen syyssää. Olen jo pidempään aina kuvia ottaessa ajatellut, että nämä voi olla ne viimeiset. Nyt ne sitten oli ne. Kuvat ovat tässä ohessa kuvituskuvina.

Nyyti ja Ness on alkanut leikkimään tosi paljon enemmän kuin aiemmin. Ennen leikkiminen oli niillä aika satunnaista, mutta Unnan poismenon jälkeen ne on lähes joka aamu painineet yhdessä, hammastelevat toisiaan lattialla maaten. En tiedä mistä se johtuu, kaveri kertoi että sen kolmen huskynartun laumassa kävi sama juttu, kun vanhin husky kuoli. Ehkä nekin surevat jollain omalla tavallaan? Me ollaan vältelty bortsuille mainitsemasta Unnaa. Unnan ollessa elossa ne osasivat pyynnöstä näyttää missä Unna on, ja tiesivät tietysti sen nimen. Ne näkivät Unnan kuolleena eläinlääkärissä, ja niille kerrottiin että Unna jää sinne. Nyyti veti aikamoiset sijaistoimintovenyttelyt useaan otteeseen ko. tilanteessa, Ness alkoi liehakoida meitä vähän levottomasti, kun oli nuuskinut Unnaa. Kun Unnan tuhkat tulivat, annoin niiden nuuhkia rasiaa ja sanoin Unnan nimen. Niiden reaktio oli sydäntä särkevä; ne hyppäsivät molemmat yhtäaikaa nuolemaan mun kasvoja niin raivoisasti, että kaaduin istualtani selälleen lattialle.

Nyt on pyhäinpäivän yö. Käytiin illalla hautausmaalla viemässä kynttilöitä haudoille, ja tietysti Unnankin muistolle sytytettiin oma kynttilä yleiselle muistopaikalle. Voi mun pikkuinen, ikävä on varmaan vielä pitkään. Ja kiitollisuus siitä, että Unna oli mun hieno koirani. Välillä myös vähän haastavakin, mutta kaikkinensa niin itsevarma, omilla jaloillaan seisova rautarouva.

Sitten vielä se ihan viimeinen kuva. Viimeinen yhteinen pieni kävely ahdistavista eläinlääkärin tiloista, hetki yhdessä syysauringossa ja merituulen tuomat kivat tuoksut. Viimeinen kaunis yhteinen muisto. Kiitos vielä Unna, kiitos kun olit mun.

 

Unna on poissa

Meidän niin tärkeä Unna nukkui pois toissapäivänä.
Syyskuun lopussa käytiin lääkärissä perustsekkauksessa ja uusimassa kipulääkekuuri. Muutama päivä ajan varaamisen jälkeen Unna alkoi yskimään, jolloin tietysti ajattelin että sillä on kennelyskä. Eläinlääkärissä ei tällöin löytynyt mitään huolestuttavaa. Kun yskä paheni muutamassa päivässä, syötiin antibioottikuuri mahdollisen infektion vuoksi. Kun ab-kuuri loppui ja yskä oli silti jatkunut melko samanlaisena kolmatta viikkoa, me päätettiin Bobin kanssa että viedään se keuhkoröntgeniin. Tällöin jo puhuttiin keskenämme että sieltä voi löytyä mitä tahansa, ja että katsotaan jatkoa sitten vähän sen perusteella.

Mulla oli maanantaina 15.10. vapaapäivä, ja päätin että yritän saada samalle päivälle jostain ajan varattua. Unnan vointi ei onneksi ollut mitenkään huonontunut, vaan pysynyt melko samanlaisena. Iltaisin se vaikutti usein vähän levottomalta kipulääkityksestä huolimatta; vaihteli makuupaikkaa, läähätteli ja yski. Keuhkoröntgenissä näkyikin sitten se mitä oltiin pelätty ja epäilty; keuhkot olivat täynnä ”jotain”, mahdollisesti etäpesäkkeitä. Niitä oli sen verran tiuhaan, että thoraxkuvassa sydän ei meinannut erottua massan alta. Soitin Bobille ja pyysin sitä tulemaan paikalle. Me oltiin monesti viimeisen vuoden aikana puhuttu Unnasta ja vääjäämättä lähestyvästä eron hetkestä, ja oltiin molemmat sitä mieltä että on parempi päästä ajoissa pois, kuin miettiä että onko toisella kaikki hyvin. Ennuste oli lohduton, joten tehtiin yhdessä päätös että Unna saa lähteä heti. Käytiin vielä pieni kävely Herttoniemenrannan kalliolle merta katselemaan ja hyvästeltiin. Eläinlääkäri ehdotti vielä että halutessamme olisimme voineet viedä Unnan vielä joiksikin päiviksi kotiin, mutta kumpikaan meistä ei olisi pystynyt lähtemään kotiin tekemään yhdessä niitä kaikkia pieniä päivittäisi rutiineja tiedostaen että ne ovat niitä ”viimeisiä kertoja”. Oli parempi että Unnan lähtö tuli nyt hieman yllättäen, se nukahti rauhallisesti syliini eläinklinikan lattialla. Nyyti ja Ness pääsivät myös vielä lopuksi, kun kaikki oli ohi, nuuskimaan poisnukkunutta.

 

Tämä päivitys on vaikein ikinä. Kamerasta löytyy vielä kuvia viime viikolta, saa nähdä milloin pystyn ne sieltä katsomaan. Kotona on monia pieniä asioita jotka muistuttavat Unnasta, ja itku tulee helposti. En muistanut miten raastavalta ero ystävästä ja perheenjäsenestä lähes 15 vuoden ajalta tuntuu. Talo tuntuu niin tyhjältä, kun pieni harmaa mummokoira ei taaperra siellä.

Kiitos Unna, olet rakas.

Hyvä tyttö, saa mennä! Nyt olet vapaa.

TK1 Taivaannastan Diidalogus 26.01.2004 – 15.10.2018

Huikea pohjoinen

Vitsi miten hieno reissu meillä olikaan! Edellisen päivityksen jälkeen startattiin seuraavana aamuna aikaisin auto kohti pohjoista. Unna vietiin jo edellisenä päivänä hoitoon, sen oli paljon parempi jäädä Dollan kaveriksi tänne, kun ei se enää jaksaisi tuollaisia reissuja. Loman ekana kohteena oli Limingassa TOKO SM:t, jotka sattuivat sopivasti matkan varrelle. Ilman pohjoisen reissua en olisi ajellut niin kauas turistiksi, mutta 6 h autolla ajoa yhdelle aamulle oli aika sopiva määrä ja tauko SM:ssä oli oikein mainio. Saavuttiin mun ”noin” aikatauluarviolla täydellisesti paikalle juuri kun Oili ja Zip astuivat numerolla 1 kehään tekemään yksilöliikkeitä! Myös Nyytin Neo-poika oli ekaa kertaa finaalissa mukana, joten jännittämistä riitti. Neo harmillisesti nollasi ruudun kun seisoikin takalinjalla, mutta jo pelkkä finaaliin pääsy Suomen huikeassa tasossa on superhieno juttu! Olin edellisenä päivänä seurannut tiiviisti kotoa livetuloksia, mutta koepaikalla ollessa tuntui että tuloksissa ei meinannut pysyä kärryillä kun oli mukava nähdä kaikkia tuttuja ja jutella. Carita ja Hurja voittivat hienosti suomenmestaruuden, onnea! Nessin Jeti-veli voitti lauantaina avoimen luokan ja Pipsa-sisko vetäisi myös alokkaasta hienot pisteet. Oli kiva nähdä sisaruksia ja vaihtaa kuulumisia, on niissä kyllä niin paljon samaa.

Ness, Pipsa ja Jeti

Limingan SM:stä lähtiessä suunniteltiin että mennään yhdeksi yöksi Hossaan. Ekan yön yöpymispaikkaa emme olleet sen kummemmin suunnitelleet, tavoitteena oli olla seuraavana päivänä Kuusamossa ja yöpyä vain matkalla sinne jossain kivassa paikassa autossa. Matkalla bongattiin Syötteen kansallispuiston kyltit, ja kurvattiin sinne yöksi. Mulla on tavoitteena kiertää kaikki kansallispuistot, joten tulipa käytyä nyt sielläkin. Illalla käveltiin puiston reittejä pitkin iltalenkki ja sopivasti luontokeskukselta löytyi täyspitkä frisbeegolfrata, joka pelattiin seuraavana aamuna läpi.

Iso-Syötteen huipulla

Kuusamossa meillä oli kylpylähotelli varattuna kolmeksi yöksi. Kuusamon loma oli kunnon aktiivireissu, kahtena päivänä vuokrattiin fatbiket ja pyöräiltiin 15 km ja 21 km lenkit ja pelattiin frisbeegolfia päivittäin. Iltaisin olikin kiva lillua kylpylän porealtaissa kun oli tullut päivällä liikuttua kunnolla. Yhtenä päivänä tehtiin päiväretki Sallatunturille, jossa kokeiltiin täysjousitettuja sähköfatbikeja. Noilla olisi aika huikean hauska ja helppo lenkittää koiria, harmi että ovat aika suolaisen hintaisia – ko. pyörien ovh oli 4500€. Täytyy varmaan pistää lotto vetämään!

Latupohjia pitkin koirien oli turvallista juosta pyörän mukana

Kuusamosta ajeltiin mun lempparipaikkaan Lapissa; Pallakselle. Mä olen ollut siellä aikanaan ekan kerran rippikoulussa, ja jotenkin sinne tuntureille jäi silloin pala sydäntä. Tuollaisen karun jylhät maisemat on ihan mielettömän hienoja. Pallaksella vietettiin yksi yö hotellissa ja kierrettiin illalla 9 km Taivaskeron kierros. Pallakselle nousu tuntui silloin taas kohtuullisen raskaalta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan lastenleikkiä verrattuna edessä olleeseen Senjan Husfjelletille kapuamiseen. Meillä oli kautta reissun ihan mielettömän hyvä tuuri säiden suhteen, aurinkoista ja kaunista, muttei liian kuumaa. Ötököitäkään ei ollut yhtään, kun edellisellä viikolla oli Lapissa ollut jo muutama pakkasyö. Täydellistä. Pallaksellakin sattui kaunis ilta ja se olikin ainoa kerta kun koko reissun aikana napsin enemmän kuvia mukana olleella järkkärikameralla. Alla muutamia kuvia ihanalta Pallastunturilta ja Taivaskerolta. Kansallispuistojen alueella pyrin noudattamaan sääntöjä koirien kytkettynä pitämisestä, mutta kuvia varten tytöt saivat tietty juoksennella vähän vapaana. Poroja näkyi jo Syötteellä ja Kuusamossakin, ja oli kiva huomata että molemmat ovat edelleen täysin ”porovarmoja”. Katsovat kiinnostuneena ja saattavat ajaa vähän jälkiä, mutta eivät edes harkitse perään lähtemistä, kuten eivät minkään muunkaan eläimen. Unnahan aikanaan oli täysin hallitsematon porojen suhteen, se veti niistä ihan järjettömän kiepit ja sitä ei olisi voinut kuvitellakaan päästävänsä vapaaksi poroalueella.

Pallakselta suunnattiin vihdoinkin auto kohti Kilpisjärveä ja Norjan Senjaa. Senja oltiin valittu kohteeksi jo joitain viikkoja aiemmin, kun sitä on kovasti kehuttu ja kuvat sieltä vaikuttivat huikeilta. Ja sitähän se olikin! Turkoosia vettä, valkoisia hiekkarantoja ja korkeita vuoria. Ekana iltana löydettiin kaksi hienoa hiekkarantaa, joista toinen oli myös telttailualueena. Norjassa reissaaminen on tehty kyllä tosi helpoksi, kun tuollakin oli ilmainen leirintäalue lämmitetyllä wc:llä ja vesipisteillä. Meillä oli teltta mukana, mutta päädyttiin nukkumaan kaikki yöt mun autossa, johon mahtui tosi hyvin kun kaadettiin takapenkit ja oltiin jo edeltävästi ostettu sinne kunnon patja taakse. Tavarat raivattiin vain alta pois suksiboksiin.

Bøvaerin rannalla

Nyyti ja Ness nauttivat ihan hurjasti kun pääsivät rannalle juoksemaan. Takana oli useamman tunnin autolla ajo, joten tyypit ottivat ilon irti. Uimaan en niitä päästänyt, jäämeren vesi oli hyisen kylmää. Illalla yöpymispaikan rannalla istuskellessa tavattiin muita turisteja, jotka suosittelivat koirien kanssa patikointiin läheisen Skalandin kylän kirkon pihasta lähtevää Husfjellet-vuoren (635 m) reittiä. Senjan kuuluisin huippu Segla me päätettiin jättää väliin, kun loppumatka reitistä olisi kuulemma ollut todella kivikkoinen ja haastava koirien kanssa. Lisäksi mä en tunne oloani kamalan kotoisaksi äkkijyrkkien satojen metrien pudotuksien äärellä. Husfjelletille nousuun meni muutama tunti ja varsinkin loppuvaiheessa nousu oli aika raskas. Tosin lähellä häämöttävä huippu sai pistämään töppöstä toisen eteen. Vuorelta oli jokaiseen ilmansuuntaan ihan mielettömät maisemat. Jäämeri ja vuorijonot levittäytyivät ympärillä ja aurinko paistoi. Huipulla oli tosi tuulista, joten takkia sai alkaa vetämään nopeasti päälle kun nousussa oli tullut sen verran hikiseksi että kylmä tuli pian. Mä en itse uskaltanut mennä korkeimmalle kärjelle, pelkästään kärjen lähestyminen tuntui tosi pelottavalta. B kävi huimapäänä kiipeilemässä ja kiikkumassa muutaman hassun kiven varassa olevalla kärjellä ja mua pelotti niin paljon etten meinannut edes uskaltaa katsoa. Koirat pysyivät visusti valjaissa ja hihnoissa kiinni, tuolla ei olisi voinut kuvitellakaan että olisi antanut niiden olla vapaana. Tuo oli kyllä reissun hienoin hetki ja maisema, ihan mieletön paikka jota ei saa kuviin mitenkään tallennettua oikeutetusti.

Bobi reippaana Husfjelletin huipulla

Tuonne kärkeen me kavuttiin

Näkymät huipulta

Suurimman osan matkaa polut olivat helppokulkuisia ja tassuystävällisiä

Senjaa kierreltiin myös autolla ympäriinsä, ja tuosta jäi kyllä fiilis että sinne voisi mennä joskus uudestaankin. Norjan luonto on kyllä ihan käsittämättömän hienoa. Mertakin jaksoi tuijotella vaikka kuinka pitkään veden kirkkauden vuoksi, näkyvyys oli monta metriä. Koiriinkin suhtauduttiin ystävällisesti ja niistä tultiin kyselemään. Bordercollie on Norjan yleisin koirarotu ja lampaita näkyi useasti tien varsilla ja laitumilla. Nyytille ja Nessille me ystävällisesti ilmoitettiin aina lammashavainnoista, ja tyypit oli koomisen näköisiä kun ne kyttäsivät lampaita silmät kovina ikkunan läpi.

Seuraavana päivänä ajeltiin Lyngen-vuonolle. Sielläkin oli aikas hienoa, tosin edellisen päivän vuorikiipeilyt painoi jaloissa sen verran että päätettiin pitää autoilupäivä ja ihailtiin maisemia ajellen ympäriinsä. Yksi pienempi tunturiylänköjen tunturi käytiin valloittamassa matkalla Altaan, kun oli pakko vähän oikaista omia ja koirien jalkoja autossa istuskelun jälkeen. Palattiin Suomeen Altan yön jälkeen hissukseen ajellen, pysähdyttiin Liminganlahden ja Pyhä-Häkin kansallispuistoihin vielä paluumatkalla pitämään lenkkitaukoja.

Lyngen-vuono

Taas kerran jäi kyllä pala sydämestä jonnekin tuonne. Vitsaillen katseltiin aina taloja, joissa roikkui ikkunassa myytävänä-kyltti. Olispa aika huikeaa jos kotipihasta aukeaisi tuollaiset maisemat. Täytyy siis tosiaankin pistää se lotto vetämään…!

Nyt muutama viikko reissusta paluun jälkeen arki ja työtkin tuntuu vielä kevyiltä, kun on ladannut akut kunnolla tuolla tunturien ja vuorien tuulissa. Syksy on nyt todella alkanut helteiden ja auringonpaisteen jälkeen, tällä viikolla on saatu ekat kunnon myrskytuulet ja syyssateet. Mä kyllä tykkään kaikista neljästä vuodenajasta, ainoa mikä vähän ahdistaa on tuo pimeys. Onneksi vuorotyö vähän helpottaa siinä suhteessa, että pääsee viikoittain tekemään kunnon lenkit myös valoisalla. Nessin treenitkin on käynnistynyt lomailun jälkeen kivasti, mutta on siinä kyllä vielä hurjasti hommaa ennen kuin me sinne EVL:ään päädytään!