Kymmenen vuotta sitten kesken työpäivän puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi. Taivaannastan kennelin Marilta tuli viesti, että Taikan ja Pessin pennut olivat syntyneet, kolme narttua ja kolme urosta. Voi sitä riemua! Yksi niistä olisi Unna, jolle oli jo nimikin ollut monta vuotta valmiina. Ystävälleni Anna-Leenalle tulisi myös yksi niistä, joten ramppasimme ahkerasti Pornaisissa pentuja ihastelemassa. Muistan kun kävin ensimmäistä kertaa katsomassa marsuikäisiä pentuja, ja jo silloin suurin riistanarttu tuntui jotenkin omalta. Mitään järkiperäistä syytä ei ollut, se tuntui vain ”omalta.” Ja niin se on tuntunut sen jälkeen seuraavat kymmenen vuotta.
Unna kotiutui maaliskuun lopussa luokseni Herttoniemeen, ja yhteinen taival alkoi. Unna oli todella vilkas ja toimintakykyinen pentu, joka ei arastellut yhtään mitään. Muistan kun kannoin sen autosta ensimmäistä kertaa kotiin. Avasin oven, laskin pennun kynnykselle, ja se paineli häntä kippuralla pimeään asuntoon. Sellainen se edelleen on, utelias ja reipas.
Iinan kuoltua Unnan ollessa vain 7 kk ikäinen, Unnalle tuli kaveriksi vanhempieni luokse Dolla. Dollan kanssa ne olivat nuoruusajat kuin paita ja peppu, jaksoivat leikkiä pitkiä pätkiä yhdessä. Pienestä ikäerosta huolimatta ne ovat onneksi tulleet hyvin juttuun, viimeksi tänään lenkillä ne spurttailivat hetken aikaa yhdessä.
Tavoitteena oli ryhtyä harrastamaan tokoa ja kasvattajan innostamana myös agilitya. Tokossa Unna kisasi ekan kerran 1,5-vuotiaana tehden ykköstuloksen. Tokossa oli välillä pidempiä taukoja kisaamisen suhteen, voittajasta Unna teki ykkösen 6-vuotiaana ja EVL:ssä kisattiin kaksi koetta 8-vuotiaana. Agilityssa kisattiin jokseenkin harvakseltaan, yhteensä jotain 15 startin verran. Unna nousi kolmosiin, mutta siellä ei enää kisattu. Nykyään treenaaminen on melko satunnaista mielenvirkistystä. Edelleen suurin osa liikkeistä on melko hyvin muistissa, mutta tekniikka on ruvennut jo hajoilemaan. Intoa kyllä riittää vieläkin!
Jo Unnan tultua minulle haaveena oli joskus tehdä sillä pennut, jos se vain olisi luonteen ja terveyden suhteen jalostuskelpoinen. Niinpä Unnan ja Jaskan ”Superässät” syntyivät heinäkuussa 2007, kaksi urosta ja kaksi narttua. Kaikki ovat onneksi elossa ja voivat hyvin. Myrtillä on ollut pentue, jonka kautta suku toivottavasti vielä jatkuisi. Unnan siskolla on yksi pentue, josta ei ole käytetty jalostukseen ketään.
2009 Unnan elämä mullistui, kun Nyyti tuli. Siihen saakka se oli elellyt minun ainoana silmäteränäni, mutta onneksi ”pikkusiskon” saapuminen tuntui lähinnä piristävän. Edelleen ne tulevat juttuun hyvin ja leikkivätkin jonkin verran yhdessä. Toivon että tämä kaksikko pysyisi minulla vielä monta vuotta!
Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja omassa elämässäni on tapahtunut siinä ajassa hurjasti. Unna on asunut kanssani viidessä eri kaupungissa, mutta nyt on mukava tietää, että kohta mummoikää lähestyvä Unna ei joudu enää muuttamaan. Kerrostalon rappukäytävät alkoivat olla sille liikaa, iän myötä sillä on alkanut hämäränäkö huonontumaan ja se kaatuili käytävässä helposti. Borrelioosin sairastaneena, kahdesti auton alle jääneenä ja lievästi nivelrikkoisena koirana se voi tällä hetkellä todella hyvin. Normaalilenkit se jaksaa hienosti ja lähtisi mielellään edelleen riistakuningattarena pöläyttelemään metsän eläimiä liikkeelle, tosin viime vuodet se on edellä mainitusta syystä lenkkeillyt visusti hihnassa. Toivottavasti meillä on monta ”mummovuotta” vielä edessä!
Kiitos Unna, olet mainio koira.
Alla tuoreita kuvia synttärisankarista kotipihan laidalta.
Bordercolliet Nyyti, Ness ja Nipsu 