Tyttöjen kuulumiset

Nyt tulikin todella pitkä päivitystauko, ei ole varmaan useampaan vuoteen käynyt näin. Tämä kirjoitus on ollut luonnoksena näköjään jo heinäkuussa, olen jatkanut kirjoittelua syyskuussa ja nyt eletään kohta jo lokakuun loppupuolta, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi päivittää tänne meidän kuulumisia. Tytöille kuuluu periaatteessa hyvää – ollaan elossa ja jotakuinkin terveitäkin nyt, mutta varsinkin alkukesä me jouduttiin elämään vähän hiljaiseloa koiraharrastusten suhteen, joten tämä blogikin sitten jäi.

Mulla on ollut suuria vaikeuksia hyväksyä kaikki vastoinkäymiset mitä tuntuu jatkuvasti tulevan mun ja Nessin tokouralle, joten tavallaan on tuntunut helpommalta olla vain ja yrittää unohtaa toko ja haaveet vielä joskus menestyäkin siinä lajissa. Nyt kävi niin, että Ness loukkaantui heti kesäkuun alussa uudelleen, kun juuri oltiin saatu aloiteltua kunnon treenit ja katseet suunnattua kohti heinäkuun SM-kisoja. Olin juuri myös käyttänyt Nessin myös sydämen ultraäänikontrollissa, jossa onneksi oli todettu ettei läppävuoro ollut edennyt paljoa ja voitaisiin jatkaa harrastuksia samaan malliin. Meidän ontumisesta johtuva sairaslomakierre alkoi lähes tasan vuotta aiemmin oikean etujalan ontumalla, ja nyt ilman mitään sen suurempaa vammamekanismia Ness oli yhtäkkiä heti treenin alussa aivan kolmijalkainen, nyt kyseessä olikin oikea takajalka. Se oli heti tapahtuneen jälkeen todella kipeä, roikotti jalkaa vain koukussa eikä oikein halunnut edes yrittää varata sille painoa.

Ehdin käyttää Nessin kahdella eri ortopedillä, ekaksi vammaa hoidettiin mahdollisena varvasvammana, mutta kun se ei kuukaudenkaan kohdalla alkanut näyttämään mitään paranemisen merkkejä, toinen arvio eri ortopediltä olikin mahdollinen takareiden hamstring-lihaksen repeämä – tai kasvain. Ness oli todella voimakasoireinen, ja löydökset suhteessa oireeseen olivat tosi pieniä ja aika vaivan takana ”löytää.” Oli syynä mikä hyvänsä, niin tuhdimmalla kipulääkekuurilla oireilu alkoi nyt pikku hiljaa lievenemään. Tällä hetkellä heinäkuun lopulla Ness edelleen liikkuu hieman epäpuhtaasti ja se on koko kesän kestäneen täyslevon jäljiltä todella lihasköyhä ja toispuoleinen – se ei käyttänyt viikkoihin oikeaa takajalkaa oikeastaan ollenkaan, joten varsinkin sieltä kuihtuivat kaikki lihakset. Juuri kun ehdin saamaan sen tosi kivaan lihaskuntoon kaiken sen jumppailun jälkeen! Tässä voi olla kyllä tosi pitkä prosessi päästä takaisin kuntoon, koska Ness ei missään vaiheessa sen medial shoulder syndroomankaan aikana ollut näin kipeä ja päässyt näin huonoon kuntoon. Mä alan siis olla ihan valmis lyömään hanskat tiskiin kaiken harrastamisen suhteen, tuntuu että tuo koira on tehty lasista. En tiedä oikeasti uskallanko enää haaveilla kunnolla harrastamisesta, antaa ajan kulua ja näyttää miten lopulta käy. Nyt unelmat alkaa olla muuttuneita pettymykseksi niin monesti terveysongelmien vuoksi – niin Nyytin kuin Nessinkin kanssa – että ehkä joku itsesuojeluvaisto sanoo että turvallisempaa olla haaveilematta! Ness on kyllä maailman kultaisin koira, ja meillä olisi varmasti ollut aika paljon erilainen tokoura ilman näitä vastoinkäymisiä terveyden kanssa.

Nyt syyskuussa oireilu on lieventynyt, kipulääkityksen tehostaminen oli selkeästi se ratkaiseva askel. Edelleen Ness käyttää ajoittain oikeaa takajalkaansa hieman jännästi, askel on hieman lyhyempi ja aavistuksen ulkokierteinen, mutta useimmiten liike on jo täysin puhdasta. Mulla tuli ihan täysi kypsyminen näihin kuntoutuksiin ja sairasteluihin, ja päätin että nyt me vain aloitetaan pikku hiljaa lisäämään liikuntaa vaikka ravi ei ihan täysin puhdasta ollutkaan, ja nyt olen antanut Nessin juosta jo vapaana ilman oireiden pahenemista. Treenattu ollaan vasta pari kertaa hitaita liikkeitä, mutta Ness on saanut purkaa itseään juoksentelemalla vapaana lelun kanssa kentällä. Stoppeihin, vauhtiliikkeisiin tai edes sivulta nopeisiin lähtöihin en ole vielä uskaltautunut, vaikka arjessa se on jo välillä Nipsun kanssa ottanutkin spurtteja lenkillä. Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että pystyn edes lenkkeillä koko jengin kanssa metsässä niin että kaikki saavat olla vapaana. Oireeton arki on tärkein, jos me uskaltaudutaan joskus vielä kisaamaankin, niin se on plussaa.

Mua sapettaa taas muuttuvat tokosäännöt – taas lisää koiran juoksuttamista, jota ei varsinkaan tällä loukkaantumistahdilla haluaisi tehdä yhtään ylimääräistä jo entistenkin lisäksi. Mä pelkään että hienoa lajia pilataan koko ajan vain enemmän sääntökikkailuilla ja vaikeuttamisella. Jo edellisen sääntömuutoksen jälkeen harrastajamäärät ovat romahtaneet, ja nyt uudet vaikeutukset EVL:ään kyllä tekevät sen, että ns. muunrotuisten kanssa harrastaminen ja kisaaminen ylemmissä luokissa vähenee varmasti. Ei olisi lapinkoirien kanssa ollut helppoa opettaa nykyisiä EVL-liikkeitä, kun jo ne vanhat ”kunnon” säännötkin olivat haastavat. Tässä käy varmaan vielä enemmän vain niin, että harrastajamäärät tippuvat entisestään. Tuntuu ihan kuin sääntömuutoksia tehtäisiin vain maajoukkuebortsut mielessä, ja on vähän unohdettu nämä kaikki muut harrastajat. Oon tosi huolissani koko lajin tulevaisuudesta, ja oma motivaatio lajia kohtaan on kyllä vähentynyt åpaljon siitä mitä se joskus oli. Surullista! Toko on ja varsinkin oli tosi hieno laji.

Nyyti täytti elokuussa 12 vuotta, ja on kyllä onneksi ikäisekseen oikein pirteä ja hyvävointinen. Ihanaa, varsinkin kun miettii että kyseessä on selkäleikattu koira. Kunpa Nyyti pysyisi hyvässä iskussa vielä edes muutaman vuoden. <3

Nipsu on nyt melkeinpä päivälleen 10 kk vanha neiti, jolla alkoi 9 kk iässä sitten eka juoksukin. Olin ihan hämmästynyt, kun Nyytillä ja Nessillä meni molemmilla yli vuotiaaksi ekan juoksun alku, ja Unnakin taisi olla lähemmäs vuoden vanha. Juoksu alkoi ”sopivasti” kun oltiin Valmennusrenkaan leirillä, onneksi kämppiksenä oli kastroitu Roima, jota ei Nipsun juoksuhajut onneksi sekoittaneet. Nipsu tosin itse yritti kyllä sekoittaa Roimaa fanittamalla sitä ihan täysillä ja mielistelemällä ylenpalttisesti. Nipsu on kyllä ollut tosi hassu tyyppi, sillä on paljon ihan omanlaisiaan juttuja ja se on kaikkinensa hyvin persoonallinen tyyppi. Se reagoi moneen asiaan hyvinkin temperamenttisesti, ja sen ihmisrakkaus on ihan omaa luokkaansa. Samaan aikaan se on kuitenkin hyvin itsenäinen, ja keksii hurjan paljon kaikkea hommailtavaa esimerkiksi yksin pihalla. Hyvin touhukas nuori neiti siis! Treenatessa se on ollut oikein kiva, ja tietyllä tavalla ainakin näillä pienillä treenimäärillä melko helppo. Vielä ei ole tullut yhtään juttua, josta tulisi sellainen fiilis että se voisi muodostua isommaksi ongelmaksi. Se ei ole yhtään sellainen sähäkkä ”juoksijakoira” mitä Nyyti ja varsinkin Ness, mutta nauttii silti juoksemisesta ja leikkii hyvin. Lampailla käytiin alkukesästä useamman kerran, ja Nipsu syttyi tosi kivasti siihen hommaan – ja suhtautuu siihen äärimmäisellä vakavuudella! Täytyisi nyt aktivoitua senkin suhteen uudelleen, kun alkukesästä viisaammat neuvoivat pitämään vähän taukoa ja nyt syksystä sitten fiilistelystä siirryttäisiin kouluttamiseen. Nyt lokakuussa käytiinkin kertaalleen Loviisassa Leenan luona paimentamassa kasvattaja Heidin kanssa, ja Nipsu oli kivan rento ja otti ohjausta/painetta hyvin vastaan, ja sen uskalsi päästää jo liina perässä vapaaksikin. Noi paimennusjutut on kyllä hurjan vaikeita, ja olen ihan pihalla siellä lampailla!

Osittain blogin hiljaisuus ja koiratouhujen vähäisyys alkukesän aikana johtuivat ihan iloisestakin seikasta, kun meille tulee vihdoinkin myös ”ihmispentu” näiden kaikkien koiranpentujen jälkeen. Minulla oli niin paha olo useamman kuukauden alkuraskaudessa, että välillä vaati voimia päästä sohvalta ylös ja edes pihalla käymään. Nipsu-raukka varsinkin sai elää kyllä osittain tuon takia vähän vähemmän virikkeellisen ja treenien täytteisen pentuajan kuin nuo edelliset koirat, varsinkin kun sattui vielä järkyn kuuma kesä, ettei koiria ihan kauheasti pystynyt liikuttamaan tai treenaamaan, saati kun Nessikin oli kipeänän. Mutta loppukesästä onneksi mun pahin pahoinvointi ja väsymys onneksi väistyi ja on kiinnostanutkin vähän muukin kuin oma vointi. Alkusyksy on mun lempparivuodenaikoja, joten oli ihana kun säiden vähän viiletessä pääsi taas virkeämmällä mielellä liikkumaan – tosin nyt raskausviikolla 30 alkaa mun liikkumistahti olla sen verran verkkaisempi, että lenkit venyvät pitkiksi, jos yrittää entisiä kilometrimääriä kulkea! Mutta kaiken kaikkiaan jännittäviä aikoja on luvassa ja uuden vuoden aikoihin meitä sitten voi olla kuusi, jos kaikki menee hyvin. <3 Saa nähdä mitä mieltä nämä karvaiset isosiskot ovat tulokkaasta!