Vuosiin kauneimman ruskan jälkeen arki jatkuu nyt marraskuiseen tapaan synkkänä ja sateisena. Aurinko ei ole tainnnut paistaa melkein viikkoon ja seuraava viikkokin näyttää siltä että valoa on turha toivoa. Kaapista on täytynyt kaivaa otsalamput, huomiovalot ja heijastinliivit. Kun asuu katuvalottomalla alueella, on tämä pimeä vuodenaika oikeasti todella pimeä. Onneksi vuorotyö mahdollistaa sen, että pääsääntöisesti pääsen tekemään ne pitkät lenkit valoisalla. Ja nyt syksyn mittaan olen välillä ollut itselleni vähän armollisempi; jos ei huvita mennä ollenkaan, niin sitten en mene. Koirat ei yksittäisistä lepopäivistä kärsi. Pääsääntöisesti ne kuitenkin saa virikkeitä ja liikuntaa ihan riittävästi, joten satunnainen tylsyys ja siihen tottuminenkin tekee ihan hyvää.

Huomenna tulee kuukausi Unnan menettämisestä. Tavallaan tuntuu vieläkin epäuskoiselta ja tavallaan taas tuntuu siltä kuin siitä olisi jo ikuisuus. Onneksi mulla on Nyyti ja Ness, joita on Unnan poismenon jälkeen tullut otettua syliin ja halittua normaalia enemmän – jonain päivänä niitäkään ei sitten enää ole. Arjen sujumisen suhteen jollain tavalla on ollut nyt helpompaakin, kun on kaksi tervettä ja ”nuorta” (en voi kuvitella että 9-vuotiasta Nyytiä pitäisi ajatella jotenkin iäkkäänä!) koiraa joiden kanssa voi puuhata kaikkea miettimättä että kotona odottelee se kolmas vanha koira, joka tarvitsee ne omat virikkeensä. Unnahan ei enää nyt syksyllä ollut pidemmillä lenkeillä ollenkaan mukana, ja yskän alkamisen jälkeen pidin sen levossa, joten tuntui usein kurjalta kun se oli ollut jo työpäivän ajan yksin, ja joutui jäämään saman päivän aikana uudelleen yksin kun lähdin treenaamaan ja lenkittämään nuoremmat.

Pääsin yskäkaranteenin loputtua aloittamaan hallikaudenkin ja kivat meidän seuran arvokisavalmennusryhmän treenit hyvässä porukassa. Meillä on tänä talvena kolmen mun kaverin kanssa yhteinen oma halli, joka sijaitsee näppärästi vain 8 km päässä meiltä. Hallissa on omat puutteensa, mutta kyllä se talven viimalta ja pimeydeltä antaa suojaa. Ja kivaa kun se on oma, saa treenailla rauhassa. Alla tytöt meidän ”kasvihuoneella”.

Nessin kanssa olen tahkonnut lähiaikoina erityisesti eteenmenoja, kiertonoutoa, tunnaria, seuraamista ja kaukoja. Muutama viikko sitten käytiin Mika Jalosen koulutuksessa, jossa Ness ei ehkä ihan näyttänyt parastaan ja se kävi vähän turhan kuumana. Se teki vähän outoja virheitä ja oli vähän keskittymätön ja palkanodotus loisti siitä kilsan päähän. En ole ehtinyt oikein tehdä kokonaisuuksia, ja liikkeiden opettamisessa tulee palkattua kuitenkin tosi tiuhaan koiraa, jolloin odotusarvotkin tietysti kasvavat. Ness on ollut muutenkin vähän kuumakallena nyt, epäilen että juoksu alkaisi olla tuloillaan – tai sitten sillä vaan alkaa mennä kuppi nurin! Toissapäivänä käytiin Oililla, jossa tein viiden liikkeen kisan. Yleensä halliin/kentälle tullessa olen antanut Nessille pallon, jonka kanssa se on saanut omaan tahtiin vähän juoksennella ja leikkiä. Sen leikkiminen yksinäänkin on välillä aika raivoisaa pallon paiskomista, joten se taitaa kuumua vain siitä, kun olen ajatellut että se vain vähän purkaa siinä ylimääräisiä höyryjä. Nyt päätin olla antamatta ja valmisteluina tein vain namipalkalla vähän kaukoja ja seuraamista ennen kehään menoa ja -tadaa!- mielentila oli paljon parempi! Nessissä on kuitenkin olemassa siellä pohjalla perusluonteessa tietty vakaus ja rauhallisuus, jota sen juoksevaisuus, melko aktiivinen kropankäyttö ja suuri taistelutahto (ja ehkä hitusen mun suorittama motivoiva aivopesu) peittää alleen. Kun mentiin vakavana ilman sen kummempia höntsäilyjä kehään, ei se ollut kehittänyt itselleen turhia kierroksiakaan. Tätä täytyy nyt jatkaa näin! Meillä on monessa liikkeessä aika iso työmaa vielä, olen päättänyt olla nyt miettimättä mitään koekäyntejä ja rauhassa treenaillaan EVL:ää valmiiksi.

Mä olen aina lukenut paljon kirjoja, ja olen kokenut ihan uuden innostuksen nykyteknologian ihmeistä: äänikirjat! Mikäs sen mukavampaa sienimetsässä tai reippaalla lenkillä, kuin kuunnella samalla hyvää tarinaa. Kätevä appi puhelimeen josta löytyy laidasta laitaan kirjoja ja lenkille! Menee kyllä tosi rattoisasti kävelyt. En kauheasti ole ikinä tykännyt kuunnella musiikkia lenkeillä, kun se tuntuu peittävän taustaääniä liikaa. Äänikirjojen rauhallisen puheäänen ohi kuulee myös lähestyvät autot tai muut jutut jotka täytyy tajuta huomioida. Parasta lenkkiseuraa edelleen on kyllä tietty hyvä lenkkikaveri, mutta sen puutteessa äänikirja on oikein hyvä seuralainen. Alla hyviä lenkkikavereita Pilvijärven rannassa muutama viikko sitten; Neo, Raito, Nyyti ja Ness:

Ylläolevasta pumpulimaisesta niitystä tyli niin paljon mieleen pehmeä Unna ja sen untuvainen pohjavilla, että täytyi ikuistaa se kuvaan. Kuinkahan kauan ajatukset harhailee edelleen ikävöiden meidän pieneen kauniiseen mummokoiraan. Yksi päivä tuli ihan kamala olo ja itku, kun Unnalla oli tapana autossa ollessaan katsella takaikkunasta ulos ihan nenä lasissa kiinni istuen. Taustapeilistä näkyi aina hauska Batman-figuuri pystykorvineen – ja mulla tuli niin tyhjä ja surkea olo, kun sitä tummaa pystykorvaista hahmoa ei ollut siellä peilissä! Voi Unna! <3

Meillä on edelleen aamupainia harrastavat mustat ketut, jotka aloittavat tämän rutiinin joko sängyssä tai viimeistään keittiön lattialla. Hassut! Ehkä nekin jollain oudolla koiramaisella tasolla osaavat arvostaa perheenjäseniä taas entistä enemmän, kun yksi on joukosta poissa? Tai sitten ne vain muovaavat kutistuneen laumansa keskinäistä sidosta läheisemmäksi. Tai sitten ne vain ovat omia koiramaisia itsejään, ja ovat keksineet hammastelun hauskuuden sattumalta nyt pidemmän tauon jälkeen. Hauska tuota on kyllä seurata, ne on viimeksi leikkineet noin paljon silloin kun Nessi oli pentu.

Nyt vielä viimeinen tunti yövuoroa, sitten aamulenkille ankeaan vesisateeseen ja nukkumaan. Ensi kertaan!