Nyt on tasan vuosi siitä, kun me jännitettiin Nyytin leikkausta ja haettiin illalla tokkurainen, mutta omilla jaloillaan kulkeva rakas pieni Nyyti takaisin kotiin. Vaikka Nyyti on nyt taas ajoittain kylmillä säillä oireillut, niin tilanne ilman leikkausta olisi varmasti hurjan paljon huonompi. Kukaan ei ennen leikkausta arvannut, kuinka huonossa jamassa selkä olikaan. Lisäksi olen alkanut epäillä, että tuo ajoittainen hyvin erikoisen näköinen takaosan käyttö ei olisikaan selkäperäinen oire, vaan liittyisi lähinnä tassujen viilenemiseen kylmällä säällä. Tässä muutama kirjoitukseni ajalta juuri ennen leikkausta:

https://maijan.blog/2015/11/17/voihan-itku-ja-murhe-suru-ja-huoli/
https://maijan.blog/2015/12/19/leikkuriin/

Ja fiiliksiä leikkauksen jälkeen:

https://maijan.blog/2016/01/13/kaksi-paivaa-leikkauksesta/
https://maijan.blog/2016/06/02/5-kk-leikkauksesta/

Kokonaisuudessaan koiran vakava sairastuminen pistää kyllä vähän arvomaailmaa uusiksi. Nyt ne koekentät ja tittelit eivät ehkä ole enää niin suuressa arvossa kuin ennen – tai arvostan niitä toki ja olen aina ylpeä siitä mitä Nyytinkin kanssa saavutettiin, kyseessä kun oli kuitenkin aika keltanokkainen ohjaaja ja rakettimaisen kiihkeä koira! Mutta pääasia on kuitenkin se ystävyys, arki ja yhteiset iloiset hetket. Kliseistä ja aika imelääkin, mutta niin se tuntuu menevän. Tällä hetkellä tuntuu tärkeältä se, että tänä vuonna jo kahdeksan vuotta täyttävän Nyytin elämä olisi täysipainoista ja elämisen arvoista. Ja ne kokeet on tärkeitä vain mulle – Nyytille on pääasia, että se pääsee säännöllisesti käyttämään päätään ja kokemaan olevansa taitava ja tärkeä pieni tokokoira. …ja tähän miljoona sydänhymiötä.