Nyt kun ei ole enää pentuja häiritsemässä keskittymistäni, niin voin ryhtyä syyttämään tokoharrastusta. Kuinka paljon mielenkiintoisempaa onkaan treenata ja lueskella muiden blogeja ja kirjoituksia koirien kanssa harrastamisesta, kuin päntätä kirjoja laadullisesta tutkimuksesta ja sairaanhoitajan ammatillisen osaamisen kehittymisestä. Oli jokseenkin huvittavaa huomata, että joku oli eksynyt blogiini hakukoneen kautta hakusanoilla ”pahimmat mokat opinnäytetyö”. Heh. Täytyy ehkä nöyrtyä myöntämään, että minulla saattaa olla hieman vaikeuksia itseni ja projektini johtamisessa. No mutta onneksi aikataulu on tiukka, joten tulee sitä tekstiäkin tutkimussuunnitelmaan pikku hiljaa lisää.

Koska olen melko paljon ehtinyt roikkumaan netissä, eksyin myös lueskelemaan Lemmikkipalstoilla käytävää keskustelua rodun merkityksestä tokossa. En oikein tiedä mistä ihmeestä joillain harrastajilla on tullut kuva siitä, että bordercollien kanssa harrastaminen ja kisaaminen on pelkkää onnea ja auvoisuutta. Hätkähdyttävin kirjoitus oli sellainen, jossa kirjoittaja kertoi huomanneensa että ”käyttöbortsun omistajilla” ei ole lainkaan kokemusta ongelmista, eivätkä he osaa neuvoa muita koska heidän bordercolliensa ovat aina oppineet kaiken kuin itsestään. Hih, tervetuloa katsomaan meidän treenejä! Ja vaikka muutamana ahdistavana aamuyön tuntina valvomaan viereen ja miettimään millä ihmeellä saa senkin tietyn jutun tokossa nyt toimimaan. (Noloa, olen oikeasti muutaman kerran herännyt yöllä miettimään tuollaisia…) Aika surullista jotenkin, että bordercollieita pidetään jonain ihme otuksina joiden kanssa ei oikeasti tarvitse tehdä edes töitä. Koiria ne ovat siinä missä muutkin, ja jokaisen enemmän ja vähemmänkin menestyneen koirakon takana on varmasti tuhansia tunteja treenejä. Olisi niin hienoa, jos kaikki iloitsisivat vilpittömästi siitä miten hienosti Suomi on lähivuosina pärjännyt tokossa. Surullista että sen sijaan energiaa käytetään kateudelta kalskahtavaan menestyksen väheksymiseen ja koirien mollaamiseen.

Eli kerran bordercolliet oppii kaiken kuin itsestään, niin ehkä mä siis skippaan illan treenit, ja odotan että Nyyti ymmärtäisi että haluan sen askeltavan seuraamisessa rauhallisemmin ja hahmottavan ruudun oikean paikan tuosta kotisohvalta. Iltaruoan jälkeen voisin keskustella sen kanssa väärien tunnarikapuloiden koskettelusta ja iltasaduksi lähetän sille ymmärtäväisiä ajatuksia kaukojen tekniikasta.